Jätät mulle pitkän kaipauksen

Oloni on jotenkin sairas. Fyysisesti vai henkisesti ? Vähän molempia itse asiassa. Fyysisesti kärsin kurkkukivusta, jonka laskettelu lahjoitti minulle pari päivää sitten. Henkisesti, hmm. Niin, en osaa oikein selittää. Tavallaan minulla on todella hyvä fiilis, mutta mieltäni kaivertaa asioita. Minun fiilistäni voisi kuvata tämä aforismi.

Pahinta pelkuruutta on se, että tietää mikä on oikein, eikä tee sitä.

Yksi anonyymi kysyi, että missä isäni on. Ajattelin jo vastata, kun rupesin miettimään, että olenko kertonut edes isästäni tänne yhtään mitään. Päätin sitten vastata ihan tähän, jos joitakin muita ihmisiä kiinnostaisi tämä toinen biologinen ihminen minulle. Ensinkin, en halua kertoa kaikkea. En pystyisi olemaan rennosti, jos tietäisin, että blogissani kaikkien ihmisten silmillä voisi olla asioita, joita en halua kertoa. Joten kerron jotain, ehkä kulissinomaisesti. Tämä on kuin laatikko, näytän ulkokuoren mutten sisältöä. Niinhän se yleensä meneekin näissä asioissa. En pysty kertomaan paljoa elämästäni. Jonkun verran vain.

Isä ei ole ollut lapsena elämässäni. Hän jätti äidin ennen, kuin tämä ehti edes synnyttää minua tänne maailmaan. Lapsena sitä ei hirveästi kaivannut isää, tietenkin perus kysymykset, missä isä on, ym. käytiin lävitse äidin kanssa. Joskus sain kortin jouluna iskältä, olin hyvin onnellinen ja säilytin sitä kirjahyllyssä näkyvällä paikalla. Se on vieläkin tallessa minulla laatikossa. Kirjoitin välillä kirjeitä hänelle, vastauksia ei tullut vaikka kuinka aina odotin oven edessä postinkantajaa. Hän oli luvannut äidille näkevänsä minut jossain vaiheessa, lupaus ei toteutunut lapsena. Opin elämään ilman isääni, mihin minä häntä ? Minulla oli äiti.

Sitten vitosluokalla, kun olin hyvin kiinnostunut isästä minä kirjoitin kirjeen. Kerroin mitä minulle kuului, mistä asioista tykkään ja miten koulu sujuu. Toivoin vastausta ja toiveeni toteutui. Niin alkoi meidän kirjeiden vaihtaminen. Olin hyvin onnellinen saatuani vihdoinkin jonkinlaisen välien lähentymisen isäni kanssa. Joten jossain kohtaa tietenkin joululahjojen antamisen jälkeen ja monien kirjeiden jälkeen tuli kysymys molempien huulille, milloin näemme ? Päätimme tehdä sen kesällä. Kesällä siis matkustin äitini ja siskoni kanssa Lappiin tapaamaan iskääni. Se oli tavallaan hyvin vaivaannuttavaa. En tuntenut koko ihmistä, joka tuli halamaan minua. 

Sen jälkeen uteliaisuuteni päättyi, kun olin nähnyt hänet. Isäni uteliaisuus kasvoi, valitettavasti. Siitä lähti kirjeet, joihin tällä kertaa en vastannut. Hän sai puhelimen ja alkoi pommittaa minua tekstiviesteillä. Sen takia vaihdoimme puhelinnumeroni salaiseksi viime kesänä. 

Hoidan itseni yksin ja pakotan itseni pysymään koossa

Tänään laitoksessa oli leikkimieliset olymppialaiset, joissa lajeina oli hiihto ja sähly. Itse menin reippaasti hiihtämään, sillä toinen vaihtoehto olisi ollut sähly ja se ei erityisemmin saa suuta ylöspäin hymyyn - päinvaistoin. En toki hiihdostakaan tykkää, mutta se oli nopeasti ohi. Meidän talomme tuli toiseksi ja itse olin tyytyväinen. Pojat vähän nyrpistelivät asialle, mutta hyväksyivät sen loppujen lopuksi ihan posiitivisesti. Huomenna lähdemme Himokselle ja olen itse asiassa todella innoissani. Tykkään lasketella, se tuntuu niin vapaudelta kun saa viilettää mäkeä alas. Alhaalla vasta tarvitsee ajatella, mutta vauhdissa ei turhia ongelmia muista.

Miten te määrittelette kodin ? Mistä tietää olevansa kotona. Onko siellä vanhemmat, onko siellä olo turvallinen, lepääkö omat tavarat siellä ? Miten voi määritellä kodin. Itse en pienempänä tätä miettinyt, koti oli paikka jossa asuttiin. Siellä oli äiti ja omat tavarat, ei mitään turhia höpinöitä siitä, että onko tämä nyt koti. Mitä te ajattelette ? Itse olen miettinyt tätä paljon. Onko laitos minun kotini vai äidin asunto ? Eniten minä mietin silloin, kun äiti muutti Kokkolaan ja se ei ollut mielestäni koti. Tunsin kotipaikkakuntani kotina, mutta voiko niin suurta aluetta sanoa edes kodiksi ? En tuntenut silloin laitostakaan kotina, joten minä mietin silloin paljon. En päässyt lopputulokseen. 

Nyt olen taas miettinyt sitä. Onko laitos kotini ? Täällä tunnen olevani turvassa, täällä on tavarani, nukun täällä yöni. Mutta tämä on ohjaajien työpaikka, voiko työpaikka olla minulle koti ? Vai onko kotini äidin luona. En tunne oloani turvalliseksi, siellä on vain vähän tavaroitani, mutta siellä on äitini. Kumpikaan ei tunnu kodilta tarpeeksi. Voinko olla ihminen, jolla ei ole kotia ? Vai ajattelenko tätä liian paljon, miksen voisi sanoa vain laitosta kodiksi. Mutta se ei ole.. Enkä pysty sanomaan äidinkään asuntoa kodiksi. Tämä on liian vaikeaa.. Mutta kirjoittelen sitten, kun tulemme Himokselta. Tai no, sitten kun saan luvan. Keskiviikkona tulemme, mutta uskon pääseväni vasta torstaina koneelle.

Elämän salaisuus ei piile siinä, mitä sinulle tapahtuu, vaan siinä mitä teet sillä, mitä sinulle tapahtuu.

Tiedän kyllä minkälaiseen tuntoon uponnut on moni pettymys

Olenko paha, jos tein pienen jekun äidille ? Ihan pienen, pikkuriikkisen.. Haluatteko tietää minkä ? 

Kävin kotona, hammaslääkärin jälkeen. Miksi ? Halusin nähdä pitkästä aikaa kissani, rakkaat joita minulla oli niin ikävä, että meinasin ruveta vuodattamaan kyyneleitä heidät nähdessäni. Mutta niin, kävin tietokoneella. Ihan huvin vuoksi nopeasti. Ärsyynnyin hieman nähdessäni taustakuvan, jonka olin laittanut silloin kotona ollessani. Halusin muutenkin ilmoittaa äidille, että en halua ottaa häneen yhteyttä ennen kuin hän aloittaa juomalakon. Joten, ehkä hieman katkerana ja tyhmänä vaihdoin taustakuvan. Taustakuvan johon kirjoitin

JUOMALAKKO, MUUTEN

EN OLE TULOSSA.

ÄLÄKÄ VÄITÄ

ETTET JOISI.

MÄ KYLLÄ

TIEDÄN.

Olen niin katkera ja kostonhaluinen, huomaan sen hyvin itsestäni. Ehkä vielä joskus pystyn antamaan anteeksi. Mutta tavallaan olen kiitollinen. Ilman hänen tempauksiaan en olisi tajunnut niin nopeasti, että maailma on julma paikka. Hyvin julma.

Mikä on pahinta maailmassa teidän mielestänne ? Rasismi, köyhät, ihmiset, jotka eivät saa ruokaa ? Väkivalta, päihteet, raiskaukset ? Niin paljon pahaa, kuka ihminen on keksinyt kaiken sen pahuuden, joka tuottaa niin paljon mielipahaa.. Mutta ilman pahuutta ei voisi tietää hyvyyttä, joten pitäisikö meidän kiittää pahuutta siitä, että arvostamme kaikkea hyvää ? Vai arvostammeko edes. Arvostammeko me sitä, että meillä on katto pään päällä ja saamme käydä koulussa. Arvostetaanko niitä edes ?

Mutta hyvyyskin voi olla pahaa. Ajatellaanpa vaikka ihmistä, joka saa hyvän ajan 100 metrin juoksemista. Toinen voi saa huonomman ja voi olla kateellinen toverilleen, joka sai häntä paremman ajan. Näinhän hyvyys merkitsee sille toiselle ihmiselle pahaa, hän on kateellinen. Yhtäkkiä hyvästä asiasta tulee paha. Asia on toki hyvä, mutta joku voi ajatella sen pahana. On välillä todella vaikeaa iloita toisen puolesta. Itselläkin on välillä tämä. Kyllä minä yleensä pystyn ihan hyvin, mutta jos asia on minulle sydäntä lähellä ja toinen onnistuu siinä paremmin, se voi vähän kirpaista ja lohkaista itseluottamusta. Mutta niistäkin asioista on pakko selvitä.

Ja tytär hetken hallitsee kaaoksen, joka aina vallitsee

Istun normaalisti sängyn päällä ja odottelen taxin kaahaamista pihaan. Musiikki soi taustalla ja saa jalkani hytkymään sen tahdissa. Minulla on erittäin hyvä fiilis ja hymyilen vain tyhmästi katsoessani lumista talvimaisemaa ikkunasta. Yhtäkkiä kännykkäni värisee taskussa ja päästää ilmoilleen musiikkia, joka sotkee itsensä taustamusiikin kanssa. Kaivan tottuneesti kännykän ja mielessäni pyörii vain mitä tekisin tänään. Luulen näkeväni näytöllä kaverini nimen, mutta olen väärässä. Puhelimessani vilkkuu nelikirjaiminen sana ja joudun shokkiin. Mitä, miksi. Katson vain puhelinta kädessäni. Se soittaa musikkia yksinään ja minä vain katson sitä järkyttyneenä. Miksi soitat minulle, äiti..

En vastaa. Annan puhelimen vain soida ja odotan musiikin loppuvan. Työnnän sitä kauemmas pois minusta ja hyvä fiilikseni on poissa. Miksi ? Miksi ihmeessä hän soittaa nyt. Mitä on tapahtunut. Sitten muistan. Käydessäni siskolla juhlistamassa synttäreitä ( mikä oli aikamoinen kokemus sinänsä, sillä en ollut nähnyt häntä pitkään aikaan ) olimme jutelleet siitä, miksen ole äitiin tekemisissä. Sanoin, että äiti katkaisi välit. Nyt äiti soittaa minulle ja haluaa varmaan kertoa, että haluaisi olla yhteyksissä minuun. Silmäni pusertuvat tuskasta, miksi hän juuri nyt.

Taxissa istuessani kännykkä piippaa tekstiviestistä. En uskalla avata sitä. Tiedän sen olevan äidiltä. Pidän puhelinta kourassani ja katson kuinka, kännykässäni palaa pieni valo tekstiviestin merkiksi.

Annan kavereiden lukea viestin ensin ja kysyn sitten, minkälainen se oli. Kaverit ovat vähän hiljaisia asian suhteen, mutta en uskalla lukea sitä itse. 

Kunnes illalla kerään rohkeuteni isoksi möhkäleeksi pelkoa vastaan ja avaan viestin. Hengitän kerran sisään ja luen sen. Sisälläni avautuu tunteita, kaipausta. Mutta murskaan sen tuskalla. 

En halua kuulla, kuinka hän kaipaa minua. Ei kiinnosta.

 Ei ole mitään syytä vastata sille juopolle.

Mun synttärit ois nyt, mut mä päätin siirtää

Minulla on siis tänään synttärit. Täytän 15 vuotta enkä voi uskoa sitä. Miten aika menee niin nopeasti ? Tänä vuonna tulee muutenkin täyteen 3 vuotta laitoselämää. Tuntuu niin oudolta.. Minä kasvan koko ajan, mutta minusta tuntuu, etten siltikään ymmärrä elämää ja tätä kaikkea ympärillämme olevaa. 

En yleensä tykkää poseerata kuviin ja olin todella hämmästynyt, että tämä kuva onnistui mielestäni todella hyvin. On todella ahdistavaa, kun kamera katsoo sinua ja yrität olla mahdollisimman kaunis. Kaikki asennot tuntuvat hyviltä, mutta katsoessasi kuvia huomaat niiden näyttävän enemmänkin järkyttäviltä. Itse en osaa hymyillä hyvin hampaat näkyvissä, se näyttää jotenkin epäaidolta. Paitsi silloin, kun minua naurattaa ja nauran oikeasti. 

Mutta tämä on vain synttäripäiväni. Olen jo itkenyt tänään, nauranutkin. Lenkillä ollessani itkin ihan hysteerisesti. En toki sitä, että olisin pelännyt vanhenemista. Minulle vain tuli ikävä äitiä, enkä pystynyt estämään kyyneliä. Kuulin siskoltani, että hän on vieläkin jatkanut juomista. Ei hän tajua lopettaa. Hän on liian tyhmä.

Ole rauhassa, kyllä mä sua seuraan

Okei, elikkäs tein taas kerran teidän iloksi tai harmiksenne videopostauksen. Saatte minusta vielä pinnallisemman kuvan, se ei ole erityisen kivaa.. Mutta pakkohan teidän on ymmärtää, että olen ihan tavallinen ihminen. Ja minun on pakko ymmärtää, etten voi esittää liiankaan fiksua. Totta kai minäkin olen välillä hyvin tyhmä ja hullu, en voi sitä kieltää. Mutta toivon hartaasti, ettette leimaa minua heti massalissupissisteiniksi. Taidan videolla vähän vaikuttaa siltä, pyydän todella paljon anteeksi tästä asiasta.

Ja lopuksi vielä, kaverini blogi tähän. Hän on siis tuo Rosanna, joka teki minun kanssani videopostauksen.

http://rousena.blogspot.fi/

Tumma taivas ja pimennetyt puut

Minua pelottaa vähän aika. Kuinka aika menee niin nopeasti. Pian olen ysillä ja ysin jälkeen eroan tutuista ystävistäni, joiden kanssa olen viettänyt suurimman osan kouluajoista. Minua pelottaa se, etten kerkeä tekemään asioita, joita olen aina halunnut tehdä. Pelkään, että muutun tylsäksi aikuiseksi, joka ei osaa ottaa riskejä tai että, en hyväksyisi kaikkia ihmisiä. Pelkään muiden ihmisten muutoksia, etten enää tunne heitä kunnolla. He etääntyisivät pikkuhiljaa, kunnes muutos olisi taatu. He ottaisivat ensin pienen askeleen ringin sisäpuolelta. Ensin ei huomattaisi mitään, kun hän on sipsuttelemassa toiseen rinkiin. Sitten tajuttaisi asia, hän olisi muutaman askeleen poissa. Sovittaisiin kaverin kanssa, että vietetään aikaa, mutta lupauksia ei enää muisteta. Kaveri on jo puolivälissä, kun ihmettelellään tapahtunutta muutoksesta. Annetaan puhuttelu ja kaverin on aika päättää. Hän voi vielä juosta omaan rinkiinsä, tai lähteä uusiin. Yleensä ihmiset menevät hetkeksi pois ja tulevat takaisin. Entäs jos he eivät tule ? 

En haluaisi sitä, että olisin etääntynyt kokonaan johonkin kavereistani. Facebookissa välillä juteltaisiin ja mietittäisiin tapaamisia, jotka eivät ikinä toteudu. Kysyillään kuulumisia, mutta ei aioita tehdä tikkuakaan ristiin sen eteen, että voitaisiin nähdä kasvotusten niin, että näkisi toisen oikean hymyn eikä niitä hymiöitä, joita lisätään vaikka ei tarkoiteta. Ehkä jossain kohtaa tulee herkkä kohta ja kauhistellaan sitä, kuinka ollaan etäännytty. Vakuutellaan, että nyt on pakko nähdä. Mutta entäs siitä kuukauden päästä ? Molemmat lisäävät vieläkin hymiöitä toistensa kuviin eivätkä muista edes, milloin on kunnolla juteltu kuullen toisen äänen.

Minusta tuntuu, että minulle tapahtuu juuri noin yhden kaverini kanssa. Se pelottaa minua hyvin paljon. Olimme joskus läheisiä, kerroimme toisillemme lähes kaiken. Vaikka välillä ärsyttikin niin kovasti toisen seura, hän oli ihana laitosystäväni. Mutta nyt, molemmat ovat muuttuneet. Näkemisestä on kauan aikaa. Molemmilla on omia menoja, mistä aikaa ? Eihän sitä ole toisillemme.

Miks kysyt, miten käytän päivät jotka vielä saan

Miksi ihmiset eivät yleensä halua puhua kuolemasta ? Pelkäävätkö he sitä niin paljon ? Tai sitten heidän läheisensä on kuollut ja he eivät halua muistaa asiaa. Itse en pelännyt kuolemaa yhdessä vaiheessa, olisin ehkä jopa halunnut sitä itselleni.. Mutta en halua puhua siitä, sillä tällä hetkellä minä en halua sitä. Pelkään vähän kuolemaa, pelkään eniten sitä, että se olisi tuskallista. Haluaisin kuolla nukkuessa, että pääsisin kivuttomasti pois tästä maailmasta. Auto-onnettomuus voisi olla kauhea, jos olisi vielä hetken elossa ja kipu tuntuisi joka puolella. Toivoisi vain kuolevansa tai edes kivun loppuvan. Maata siinä silmät kiinni, kun joku soittaa ambulanssin. Eikä ambulanssi kerkeäisi pelastaa kuolemaisillaan olevaa ihmistä. Hän vain kuolisi tuskissaan. Sellaista kuolemaa en haluaisi.

Heräsin tänään puoli kahdeksalta siihen, kun muutama juliste hyökkäsi kimppuuni takaani olevalta seinältä. Kiitos heidän, en saanut enää nukuttua vaan pyörin sängyssä kuunnellen radiota. Tunnin päästä siitä olin lähdössä lenkille tuulen ja lumen sekasorron keskelle. Se oli vapauttavaa ja yksin ollessani rupesin laulamaan. En yleensä laula toisten ihmisten kuullessa, paitsi jos hän on erityisen läheinen ihminen. Muuten minä noloan ääntäni ja en halua muiden kuulla sitä. Nautin kyllä laulaa, mutta en halua muiden sitä kuulevan. Yhdessä vaiheessa lenkkiä kellistin itseni vain lumikasaan ja katselin taivasta. Lumipisarat tippuilivat naamalleni ja minun oli pakko sulkea silmäni. Musiikki kuului kuulokkeistani ja tunsin olevani vapaa. Sitä tunnetta ei tunne usein laitoksessa ollessa. Yleensä se tulee silloin, kun kävelee kavereiden kanssa jossain ja ohjaajia ei ole lähimaillakaan. Silloin minulla on rentounut olo. Mutta lenkillä ollessa sen tunteen voi myös kokea, siksi haluankin mennä usein lenkille. Voisin vain lähteä siitä minne vain eikä ohjaajat voisi sitä estää. En kyllä lähde, sillä rajoitukset olisi sen jälkeen varmasti kauheat. Mutta se mahdollisuus, se tuo vapautta.

Oon tullut toimeen omillaan

Syyllisyys on ihmeellinen asia. Se voi tulee eri ihmisillä eri asioista. Esim. suositteli kaverille jäätelöä, joka oli hänen mielestään pahaa, ei käynyt lenkillä viikkoon, valehteli tärkeälle ihmisille, rikkoi jotakin. Minulle tulee hyvin nopeasti syyllisyys. Tällä hetkellä minulla on pieni syyllisyys siitä, että olen pyytänyt nyt " paljon " laitokselta. Ei se välttämättä toki ole totta, mutta minusta vähän tuntuu siltä. Pahin syyllisyys on kyllä silloin, kun on tehnyt jotain pahaa ja satuttanut toista ihmistä. Se on hyvin kauhea tunne. Voi pyytää anteeksi, mutta tietää silti, että toinen muistaa sen asian vielä. Ei sitä yhtäkkiä unohdeta. Mutta tavallaan on hyvä juttu, että siitä tulee syyllinen olo. Ei sitä sitten halua tehdä useampaa kertaa ja tuntea sitä kauheaa tunnetta, jota ei repäisemällä saa vain pois. Kyllä monesti silti sitten tekee samoja virheitä. Onko se tyhmyyttä vai ihan tavallista, en osaa sanoa. Tyhmyydestä voi tehdä itselleen arkipäivän rutiiniin, mutta se ei ole järkevää. Silloin kyllä ei satu ne tyhmät teot, koska niihin on tottunut. Mutta niiden on tarkoitus sattua, että tietää mikä on hyväksi ja mikä ei. Siksi en itse halua tehdä tyhmyyttä arkipäivän rutiiniksi, enkä usko teidänkään haluavan.

Joskus voi tulla myös pahan puhumisesta syyllisyys. Puhua nyt toisesta alentavaan sävyyn, se ei ole erityisen kivaa kenellekkään. Mutta entäs jos toinen ihminen on oikeasti tehnyt jotain väärää, saako silloin puhua hänestä haukkuvaan sävyyn muiden kanssa ? Uskon, että suuttuneena sitä haukkuu nopeasti kenet tahansa lyttyyn, jos toinen ihminen on tehnyt jotain väärin. Mutta ei minun mielestäni silti ole sallittavaa puhua toisesta pahaa ilman syytä. Itse kyllä välillä harrastan tätä ja tiedän sen olevan todella paha tapa. Pitäisi ehkä mielummin puhua sen haukuttavan ihmisen kanssa kasvokkain, kuin haukkua häntä ilman hänen teoriaansa tapahtumista. 

Olen huomannut, että olen ruvennut nauttimaan enemmän puhumisesta ohjaajien kanssa. Olen ehkä lisännyt turhanpäiväisiäkin asioita välillä joukkoon, vaikka en yleensä innostu päiväkahvi keskusteluista, joissa puhutaan vaikka talven loppumis ajankohdasta. Ei sitä voi tietää, joten miksi  jutella siitä ? Vai nauttivatko he puhua turhista asioista, olla vain kahvikupin ääressä ja tarttua aiheeseen, joka tulee ensimmäisenä mieleen. Jutella ja juoruilla siitä asiasta, kuunnella mitä toisella on asiaa ja remahtaa nauruun. Jos joku siitä tykkää niin en halua aliarvoida häntä. Hyvä on, itse tykkään jutella ohjaajien kanssa jostain järkevämmästä. Mutta usein ohjaajat aloittavat keskustelun turhilla asioilla, jotka eivät minua kiinnosta hitusen vertaakaan. Yleisin kysymys, miten meni koulussa, on erittäin ärsyttävä. Sama vastaus joka päivä, mitä järkeä siinä on. Mutta jos olisi mennyt huonommin, en sitä kertoisi. Jos olisi tapahtunut jotain mukavaa, en sitä kertoisi. Tyytykööt vastaukseen, ihan hyvin. 

En selittää voi kaikkia tunteitani.
Ne ei oo vääriä, vaikka ne tuntuu
Siltä, kuin viillettäis haavaa,
Mut ei ne voi valehdellakaan.

Kappaleesta : Irina - Merkitykset muuttuu

Ei se ollu helppoo ja mä kaiken sen nielin

Mä välillä niin kaipaan yksinäisyyttä ja rauhaa. Sitähän ei helpolla laitoksessa saa. Voit toki sulkeutua huoneeseesi, mutta melu voi kuulua seinien läpi sinun korviisi. Enkä haluaisi kovasti sulkeutua omaan huoneeseeni, kun ihmisiä on lähettyvillä. Sinulle tavallaan voidaan liimata erakko nimi otsaan ja sitä on vaikea hangata pois. Paljon helpompaa olisi, jos toisia ihmisiä ei olisi ja saisi rauhassa istua sohvalla teekuppi käsien suojassa. Totta kai silloin, kun tarvin todella rauhaa niin minä hipsuttelen oman huoneeni hiljaisuuteen. Tai no hiljaisuuteen ja hiljaisuuteen, riippuu vähän siitä, että metelöikö muut ihmiset. Tällä hetkellä, kun en edes käy lomilla, niin tuntuu välillä todella turhauttavalta kuunnella ohjaajien juttuja päivästä toiseen. Pikkupoikien huutoa posket punaisina, poikien huonoa läppää ja käytävän kävelyä edes takaisin. 

Minä tarvin useasti omaa rauhaa, pitää miettiä ajatuksiani tai vaikka vain istua huoneen lattialle tekemättä mitään. Liiallinen ihmisten oleminen saa minut ärsyyntymään. En tarkoita nyt sitä, että en kestäisi olla ihmisten seurassa, mutta tarvin vain useasti omaa rauhaa. Olen tottunut asumaan äidin kanssa kahdestaan niin olihan se aikamoinen shokki löytää itsensä laitoksesta, jossa on nuoria ja ohjaajajia koko ajan ympärilläsi. Muistan vieläkin ekat päiväni, kun olin vain koko ajan huoneessani, paitsi tietenkin ruokailut. Pikkuhiljaa aloin liikkumaan ovelle päin ja siitä sitten yleisiin tiloihin. 

Ajan kanssa pitäis oppii elämään

Tyttö pesee käsiään liian kuumalla vedellä, joka polttaa hiukan käsiä. Hän vain nostaa päätään ja katsoo peilikuvaansa, joka melkein huutaa, että katso ihonvirheitäsi. Tyttö pudistaa päätään, ei tänään. Peilikuvan huutavat huulet katoavat ja tyttö sipaisee hiuksiaan. Entä jos tuo ihonvirhe olisi poissa, entäs jos nenäni olisi sirompi.. Tyttö pudistaa päätään, sillä hän ei halua aiheuttaa suotta itselleen mielipahaa. Hän väläyttää peilille pienen hymyn, joka ei ylety silmiin asti.

On pakko olla onnellinen oma itseäni.

Loukkaantuminen tuntuu syvällä sisimmässä asti. Kyyneleet meinaavat pilkahtaa ja tyttö kaivautuu nopeasti kirjan taakse. Katselee sieltä pienesti, huomaako kukaan ? Lukee kirjaa, mutta ei tajua sanaakaan tekstistä, sillä ajatukset juoksevat liian kovaa vauhtia. Mikä saisi ne pysähtymään ? Synkkiä ajatuksia tulee mieleen ja silmiä täytyy puristaa yhteen, ettei varmastikkaan tipu pisaroita näkyville. 

 Eikä kukaan tiedä, et on onneton, kun ei sieluunsa nää

Tuo oli vielä sitä aikaa, kun minulla oli se siili toisella puolella. Välillä todella kaipaan sitä takaisin.

Tyttö istuu koneella, kun ohjaaja kysyy että, haluaako hän kahvia. Tyttö myöntyy ja hänelle tuodaan kahvia, jonne on kaadettu sopivasti maitoa ja leivos. Tyttö katsoo hämmentyneenä, mutta hymyilee. Hän iloinen, että joku edes välittää. Vaikka ne voi olla pieniä asioita, ne silti piristävät erityisen paljon.

On niin helppoo olla onnellinen ja tyytyy siihen mitä on

Vaan nykyisin on kaikki toisin

Tänään katselisin vain tätä tyhjää ruutua tässä näytöllä ja mietin, mitä kertoisin. En haluaisi aina vain selittää mitä päähän pulkahtaa, sillä silloin voi jäädä jotain tärkeää kertomatta. Aloitin tekstini ja rupesin kirjoittamaan, kunnes kumitin sen pois. Sillä se ei kuulostanut miltään, se oli vain tönkköä tekstiä kasoina, joissa oli mustia kirjaimia. Olisin siis kertonut pahoista sanoista, kuinka ne voi satuttaa, vaikka toinen ihminen ei välttämättä kuitenkaan tarkoita sitä. Niin, itsellä on paha tämä ongelma. Loukkaannun kyllä todella pienistä asioista välillä, vaikka muuten minulla voi olla hälläväliä - asenne. Kavereiden kanssa mietimme tätä ongelmaa silloin, kun olimme täällä laitoksessa yötä. Meidän kaveriporukassakin sattuu niitä välillä aika paljon. Päätimme sitten, että jos loukkaantuu toisen sanomista, niin pitää sanoa minun laitokseni nimi. Siitä sitten tietää, että toinen on loukkaantunut. Ei se kyllä välillä onnistunut ihan niin kuin suunniteltiin.

Minulla on esim. sellainen pieni "ongelma" , että en välttämättä suutu heti siinä hetkessä, kun se on sanottu. Loukkaantuminen voi iskeä myöhemmin, kun ajattelen sitä, mitä toinen ihminen on minulle sanonut. Mietin, että tarkoittiko hän sitä pahalla vai hyvällä, oliko se ollut hänen mielessään koko ajan vai tuliko se yhtäkkiä mieleen. En nyt tarkoita, että haukkuisimme kavereitamme mitenkään rumiksi tai näin, enemmänkin se on sellaista pientä loukkaamista. Välillä sitä ei edes tarkoiteta, mutta välillä tietenkin voi tahallaan sanoa. Eli siis, kun yhtenä päivänä mietimme, ettei ole tullut yhtäkään loukkaantumista viikon aikana, minä myönsin loukkaantuneeni. Kavereni ihmettelivät miksen minä ollut sanonut mitään ja kerroin, että loukkaantuminen on tullut myöhemmin. En tiedä oikein mitä kaverit ajattelivat asiasta, mutta he sanoivat, että nekin olisi hyvä kuulemma kertoa. Ajattelinkin siksi olla rehellinen näissä loukkaantumis jutuissa. Eihän meidän kaveriporukka muuten ikinä niistä pääsisi eroon.

Mutta en kyllä usko, että voisimme kokonaan niistä edes päästä eroon. Tietenkin ne varmasti olisivat aina läsnä, mutta kyllä uskon niiden vähentyvän onneksi. Ainakin toivon niin. Muistan meidät lapsina, kun loukkasimme toisiamme välillä aika pahasti. Syrjimme välillä toisiamme ja monesti suutuimme. Silloin olimme vielä niin lapsellisia. Onneksi olemme kasvaneet sen verran, että pystymme juttelemaan näistä asioista kunnolla. Ja ai niin, minun piti mainita, että olen nyt ruvennut enemmän laittamaan omia kuviani tänne blogiin. Osa voi olla vanhoja, mutta en minä ainakaan jaksa välittää.

Sen mutsi vetää juomaa, eikä tahdo tietää. 

Se hukkuu siihen humalaan, kai pääsee paikkaan parempaan.

Eikä kukaan huomaa, ei kysy, mihin vie tää. 

Sen faija kääntää kylkee, eikä tahdo tietää. 

Kuvat omiani ja kappaleen sanat laulusta :

Ressu Redford ja Jussi Rainio - Pieniä polkuja

Miten kaikki voi olla valmista, kun ei ole edes tehty mitään

Oloni on sanoin kuvailematon. Olen helpottunut, todella helpottunut. Oloni on todella hyvä yksinkertaisesti. Olin eilen koko päivän kavereiden kanssa kaupungilla ja minusta se oli todella rentouttavaa. 

Paitsi se kohta, kun näin äitini. Näin hänet kaupassa, olin sinne juuri menossa, kun huomasin tutun hahmon. Tietenkin juoksin heti pois, kaverit perässäni juoksivat minun kiinni, kun kyyneleet poskilla seisoin parkkipaikalla. Niin, en ole siis yhteyksissä tällä hetkellä vanhempiini. En halua kertoa kumpaakaan syytä. Äidin kanssa olin vielä väleissä jouluun asti, kunnes tapahtui asioita, joiden takia emme pidä nyt yhteyttä millään lailla. Sinä päivänä oli juuri äidin syntymäpäivä ja kai sekin jotenkin vaikutti tunnepurkaukseeni. En ole ikinä viettänyt äidin syntymäpäivää onnittelematta. Nyt sekin päivä on sitten koettu.

Mietin tässä yksi päivä minkälaisia pieniä haaveita minulla on. Minä ainakin haluaisin mennä yksin kahvilaan lukemaan kirjaa ja juoda jonkun ylimakean juoman, en tarkoita tässä käsitteessä siis limsaa. Olisi myös todella mukavaa käydä elokuvissa ilman, että tietää, mitä elokuvaa on menossa katsomaan. Sanoa vain kassalla, että lippu seuraavaan näytökseen, joka tulee. Onko teillä sellaisia pieniä haaveita, joita ette ole vielä toteuttaneet ? Isompia haaveita minulla on paljon, tai ainakin luulisin niin. Olen ajatellut haavekartan tekemistä taas kerran, kahdessa eri lehdessä suositeltiin sen tekemistä. Olen tehnyt samanlaisen kaksi vuotta sitten ja osa niistä haaveistani oli toteutunut esim. olen saanut lävistyksen ja olen tehnyt jotain hullua kavereiden kanssa.

Tänään oli laitoksessa yhden tytön synttärit, hän on minua kolme vuotta nuorempi. Hänellä oli minun mielestäni todella söpö perhoskakku, jota itsekkin taisin maistaa vähän. Lahjan olin ostanut silloin kaupungilla kavereiden kanssa. Hän onneksi tykkäsi lahjasta, sillä olin pienoisesti hädissäni, sillä en tienyt tykkäisiköhän lahjasta. Lahjan antamisen jälkeen minusta tunnelma on aina outo, en tiedä miksi. Hän on kiitollinen ja halannut, entä sen jälkeen. Hän jäi vielä seuraani ja en oikein tiedä mistä olisimme puhuneet. Rupesin selittämään jostain turhasta ja hän onneksi liittyi keskusteluun, etten olisi tuntenut itseäni tyhmäksi rupatellessani yksin hermostuneena. En tiedä miksi sellainenkin asia on nyt mielessäni, mutta kirjoitan aina suoraan ajatuksiani tähän. En yleensä ikinä suunnittele mitä minä kirjoitan, kaikki ideani tulevat vain jostakin. Tai ei näitä voi sanoa ideoiksi, nämä ovat vain ajatuksiani.