Elossa edelleen

En olisi uskonut, että tämäkin päivä nyt tulisi. Jatkaisin vain yhtäkkiä kirjoittamista vuoden hiljaisuuden jälkeen. Mitä tässä edes voi sanoa kuulumisten suhteen? Tiivistänkö koko vuoden tapahtumat muutamaan sanaan, ihan hyvin mennyt, mikäs tässä. Toisaalta tiivistäminen ei ikinä ole ollut vahvinta aluettani, joten taidankin kertoa mielelläni parista muutoksesta elämässäni.

Isoin muutos taitaa olla, että asun tällä hetkellä vihdoinkin omillani viihtyisässä yksiössäni. Asunnon saaminen ei ollutkaan niin helpoa kuin luulin, sillä laitosnuoren leima oli otsassani joidenkin mielestä pelottava. Jälkihuoltoonhan kuuluu se, että minulle maksetaan kolme vuotta asuntoni vuokra, että pääsen kokeilemaan omia siipiäni. 

Ajokortti löytyy lompakosta, vaikkei sitä olisikaan uskonut silloin, kun ajokoulun aloitin. Autoon astuessani en ollut varma mikä käsijarru on tai miten kytkin ja vaihteet liittyvät toisiinsa. Inssin tosin läpäisin vasta neljännellä kerralla, en tainnutkaan olla mikään parhain kuski. Onneksi pyörällä ajamisen en tarvitse ajotaitoja. 

Opiskelen edelleen lähihoitajaksi, valmistuminen pitäisi tapahtua maaliskuussa 2018. Älkää hämmentykö oudosta ajankohdasta, haluan vain odottaa mielenterveys-ja päihdetyön osaamisalaa. Edelleen kiinnostus nousee vain sinne kohti.

Olen työskennellyt henkilökohtaisena avustajana ja pääsinkin tätä kautta työmatkalle kahdeksi viikoksi Bulgariaan. Uskomattomalta se tuntuu edelleen. Toimin myös hiusmallina ja pääsimmekin jatkoon Suomesta, joten lähdimme maailmanlaajuisiin kisoihin Ruotsiin. Tietenkin tänä vuonna ne järjestettiin naapurimaassa eli emme päässeet hirveästi matkustamaan, mutta ainakaan aikaerot eivät meitä vaivanneet. 

Vaihdoin myös blogini nimen, sillä laitosnuori-termi ei enää minua kuvaa. En välttämättä haluaisi, että minut muistetaan pelkästä lastensuojelun asiakkuudesta, mutta monet ovat olleet blogissani juuri sen asian vuoksi, joten voin kyllä kutsua itseäni jälkihuoltonuoreksi. Meinasin myös piilottaa vanhat tekstini, sillä osa aiheuttaa minulle myötähäpeää enkä voi samaistua enää kaikkiin ajatuksiin. Mutta annetaan niiden elää omaa elämäänsä, niitä lukiessa tulee vain huomioida päivämäärä ja se, että olen saattanut muuttua rutkasti niistä ajoista. 

When your legs are tired, walk with your heart

Elämä on yllättänyt minut kerta toisensa jälkeen. Yhtäkkiä se syleilee ja tuntuu parhaalta ystävältä. Toisessa hetkessä se on paiskannut minua maahan ja kysynyt missä vahvuuteni on, pääsenkö ylös. Se paiskasi minut maahan keskiviikkona asialla, jota en olisi voinut kuvitellakkaan. Minulla oli monta viikkoa hengitys tuottanut kipua ja hengästyin erittäin helposti. Tanssiharkoissa rukoilin, että ne loppuisivat jo, sillä sydämeni hakkasi ja kipu säteili kehooni. Kotona kyyneleet valuivat, en kyennyt ymmärtämään miksi kehoni pettää minut näin. Olin aina luottanut siihen ja se vei minua aina elämässä eteenpäin. 

Keskiviikkona ajattelin, että minun on pakko käydä lääkärissä, tälle löytyy joku hyvä selitys. Ehkä se on vain pahalaatuinen flunssa ajattelin ja mietin kahdelta alkavaa ajotuntia. Silloin en vielä ymmärtänyt, että päiväni ohjelma menisi kokonaan uusiksi. Minusta otettiin verikokeita, sydänfilmejä ja röntgenkuvia ja istuin odottamaan tuloksia. Sitten lääkäri kutsui minut ja kertoi mitä he epäilevät. Ei, ei minulla voi olla sitä, ajattelin. Olenhan vasta 17-vuotias ja suhteellisen terveellisesti elävä nuori nainen. Minut passitettiin tietokonetomografiaan eli viipalekuvaukseen jonka jälkeen selviäisi onko minulla kyseinen sairaus. Kyyneleet silmissä odotin tuloksia, kertokaa minulle, että tämä oli vain hauska vitsi ja saisin lähteä. Lääkäri tuli luokseni ja sanoi sanat, joita pelkäsin 

" Sinulla on keuhkoveritulppa. "

Purskahdin itkuun, miten tämä on mahdollista. Minulle kerrottiin kuinka molemmissa keuhkoissani on tukkeutumat ja toisessa keuhkossa on infarkti. Syynä olivat e-pillerit ja tupakointi. Joudut jäämään sairaalaan muutamaksi päiväksi, lääkäri kertoi minun yrittäessä sisäistää tietoa. Kaksi ohjaaja laitoksesta ryntäsi huoneeseen itkien ja halasi minua. Sain ensimmäisen mahapiikin ja minua alettiin kuskaamaan osastolle. Olin shokissa enkä kyennyt ymmärtämään mitään. Istuin pyörätuolissa lääkärin kuljettaessa minua ja mietin, kuinka aamulla en ollut aavistanut lainkaan mitä tulisi tapahtumaan. 

Seisoin vessan peilin edessä ja tuijotin itseäni. Käsivarressani kanyyli ja kaulassani roikkui EKG-laite, joka tarkkaili sydäntäni. Nostaessani paitaa näin pienen mustelman, jonka mahapiikki oli minuun tehnyt. Ranteessani oli pieni arpi valtimoverikokeesta ja kädessäni oli potilasranneke. En tunnistanut peilistä heijastuvaa tyttöä. Kyynelet vierivät vaistomaisesti ja pyyhkäisin ne pois. Nyt pysytään vahvana. 

Olen ollut nyt keskiviikosta lähtien sairaalassa ja pääsen maantaina pois. Minun onneni taudissa oli se, että olen niin nuori, että se saadaan kuntoon lääkityksellä. Mahapiikkejä annetaan sairaalassa oloni ajan ja sen jälkeen syön tabletteja puoli vuotta. Jos selviää, että sairauksen syntyyn vaikutti myös perinnölliset tekijät, joudun syömään koko elämäni ajan verenohennuslääkkeitä. Joudun käyttämään tukisukkia puolen vuoden ajan enkä saa enää ikinä käyttää e-pillereitä. Tupakoinnin on myös loputtava, sillä jos jatkan saattaa sairaus uusiutua tai tulla jotain pahempaa tilalle. Liikuntakieltoa minulla on kuukauden ajan ja luultavasti en edes pääse tulevaan tanssiesitykseen. Jos kykenen menemään, olen ylpeä itsestäni, jos en kykene niin sitten katson kulisseista enkä syyllistä itseäni. Joudun ottamaan rauhallisesti, kun pääsen takaisin laitokseen enkä saa rasittaa itseäni. Kouluunkin minut on kuskattava autolla ja koulussa en saa käyttää portaita vaan minun on mentävä hissillä. 

Tämä on ollut minulle vaikeaa. Henkisiä takapakkeja on tullut elämäni varrella enemmän ja niihin on kehittynyt omat selviytymiskeinonsa. Mutta sitten kun oma kroppa pettää, olen avuton. Fyysisesti olen aina ollut hyvässä kunnossa ja sen olen aina pitänyt liikkeellä vaikka henkisesti on ollut ajoittain huonompi olo. Nyt kehoni ei hetkeen kykene siihen ja joudun hoitamaan sitä. Olen niin itsepäinen ihminen yleensä kehoni suhteen, niin kuin en mennyt tästäkään asiasta lääkäriin moneen viikkoon vaan sinnittelin mielummin. Nyt minun täytyy opetella kuuntelemaan kehoani ja jarrutella heti, jos tuntuu pahalta. Tämä opettaa minua paljon ihmisenä ja tämän kokemuksen jälkeen olen taas vahvempi. Minulla on siis kaikki hyvin, tälläkin hetkellä hymyilen. Elämä, anna eteeni mitä vain, mutta minä kyllä selviän. Se naurava minä oli hetken poissa, mutta se on taas esillä. Elämä, miten yllätyksellinen sinä olet. 

Avasin väärän lahjapussin ja naurattaa

Miten selviät haasteista, koko elämästä ylipäätään? Monesti tätä asiaa mietiskellyt ja pohtinut omaa suhtautumista vastoinkäymisiin. Oman tapani olen löytänyt, ehkä voisin kertoa esimerkin. Olin koulusta lähdössä perjantai iltapäivänä ja tietenkin pyörällä matkassa. Pyörän kohdalla etsiskelin pyörän avainta ja en sitä löytänyt mistään. Nytkö olen sen kadottanut, ajattelen vain ja ärsyyntyneisyys kohoaa. Lähden sitten kävellen matkaan pienessä sateessa ja mielitila ei mikään parhain. Miksi juuri nyt, ei sitten huvittaisi millään. Haen sitten vara-avaimen ja lähden takaisin, samassa negatiivisessa mielentilassa. Sateenvarjon kanssa tallustelen katuja musiikin soidessa kuulokkeista. Päästessäni takaisin koululle hakemaan pyörääni huomaan, että avain oli pyörässä kiinni. Katsoin vain avainta. Ensireaktioni on, että mitä ihmettä. Sen jälkeen rupean nauramaan. Kuinka suuttuneena lähdin ja kirosanoja päästellen suusta ja avain olikin koko ajan pyörässä. Mielitilani kohoaa ryminällä ja minua vain naurattaa. Jotenkin ärsyyntyneisyys katoaa ja pyöräillessäni takaisin minä vain hymyilen.

Tämähän ei mikään suuri vastoinkäyminen ollut, yritin sillä vain selittää, miten suhtaudun asioihin. Selviän aina huumorin ja positiivisen asenteen avulla. Jokaisesta elämän vaikeudesta olen löytänyt hyvää ja suhtautunut niihin huumorilla. Voi kuulostaa hieman epäselvältä, miten voi löytää huumoria esim. läheisen itsemurhayrityksistä. En suhtaudu itse asiaan huumorilla, totta kai elämän riistäminen itseltään on surullista. Asiasta ylipääseminen vain tarvitsee aikaa ja positiivista asennetta. Itse kokemat asiat otan huumorilla, sekaannuin vääränlaisiin ihmisiin, inhosin itseäni, tein impulssiivisia tekoja. Olen ollut hieman typerä, nauran vain hieman asialle ja ajattelen, että elämä kyllä osaa yllättää. 

Asian tapahtuessa en tietenkään ole heti nauramassa, minäkin menen hetkeksi sinne surullisiin tunnelmiin ja kokoan itseäni. Mutta olen yleensä aika nopeasti taas pää pystyssä miettimässä, että mitä seuraavaksi tapahtuu. En halua jäädä menneisyyteen, totta kai siellä on tapahtunut hyviä ja huonoa asioita, sehän elämässä onkin jännittävää. En ikinä haluaisi riistää itseltäni henkeä, sillä haluan tietää mitä elämä tarjoaa. Tälläinen vastoinkäyminen tuli nyt, ai oho tuli toinenkin. Haluan näyttää itselleni, että selviän niistä ja nauru kuuluen jatkan matkaani. Tekstiä lukiessani saattaa kuulostaa, että en ikinä ole surullinen. Jokainen ihminen on surullinen, välillä tulee huonoja päiviä. Minulle tulee välillä huono jakso elämässä, jolloin minun täytyy päättää, että jäänkö tänne pohjalle vai takaisin ylöspäin vahvana. Mietin, että mitä elämä tarjoaa, haluanko sitä edes. Joka kerta olen sieltä tullut ja ajatellut, että mitä elämä tarjoaakin se on kiintoisaa.

Rakastan elämää. Voin sanoa sen suoraan ja tarkoittaa sitä koko sydämmeltäni. Elämä on vähän niin kuin olisit parvekkeella ja alhaalla on suuri pudotus. Et tiedä mitä alhaalla on, siellä saattaa olla kova asfaltti, lämmin vesiallas tai trampoliini, joka lennättää sinut korkeammalle. Jos pelkäät, saatat jäädä vain parveekkeelle makaamaan, et edes halua tietää mitä alhaalla odottaa. Jos uskaltaudut ja hyppäät, saattaa olla, että vahingoitat itsesi ja törmäät asfalttiin. Tällöin sinun tulee korjata itsesi ja kavuta takaisin parveekkelle. Osa jää makaamaan asfaltille ja ajatella, että elämä ei ole minua varten. Osa onnekkaista törmää trampoliinille, joka johdattaa heidät ylemmälle parvekkeelle. Mutta mitä tapahtuu ylemmällä parvekkeella? Sama juttu. Mitäs elämä tarjoaa tänään, uskaliaasti hypätään ja osutaan vesialtaaseen. Pieni vastoinkäyminen, mutta entistä vahvempana. Jotkut saattavat kiivetä suoraan ylimmälle perveekkeelle, mutta sieltä törmäys asfaltille ottaa eniten kipeää, jolloin täytyy löytää voima sisältä, että kykenee nousemaan taas. Jos monta kertaa osuu asfaltille, saattaa jäädä surun syövereihin tai sitten olla entistä vahvempi. Välillä voi huilata parvekkeilla ja pysyä siinä hetkessä ilman suurempia muutoksia. Mutta päätös on sinun, uskallatko hypätä ja katsoa mitä elämä tarjoaa?

Saman asian voisi kertoa hieman pehmeämällä tavalla, jos nyt ei hypittäisi parveekkeelta alas. On kasa lahjapusseja ja saat päättää mitä otat. Et ole varma mitä pusseissa on ja paljonko pusseissa on lahjoja. Otat yhden ja sisältä tulee kolme lahjaa, joiden kanssa joutuu elämään. Löydät rakkauden, äitisi voi huonosti, täytyy keskittyä paljon opiskeluun. Hoidettuasi asioita tulee valita seuraava lahjapussi, josta tulee vain yksi asia, vastoinkäymisiä luvassa. Toinen saattaa saada lahjapussin, jossa kerrotaan, että haluamasi työpaikka on nyt sinun. Jokaisen lahjapussin kanssa joutumaan elämään, oli sisältö mikä tahansa. Välillä saattaa tulla lahjapussi, joka sisältää niin paljon negatiivisia asioita, että niistä on vaikea selvitä. Toinen pussi taas saattaa sisältää aurinkoisia ja hymyn kasvoille tarjovia kokemuksia. Välillä pussit ovat netraaleja, yhtä paljon pahaa ja hyvää. Mutta niiden kanssa eläminen on yllätyksellistä, ikinä ei voi tietää mitä seuraavasta lahjapussista avautuu. Elämä on vähän samankaltaista, ikinä ei tiedä mitä seuraavan päivänä, seuraavana viikkona tapahtuu.

Mitäpä jos pelkäät turhaan ja elämä tapahtuu sinä aikana

Kirjoittamisesta tulee vaikeampaa ja vaikeampaa, kun sitä puskee vain eteenpäin. Ei tänään, ehkä huomenna, katsotaan ensi viikolla. Tulee paljon asioita, enemmän kirjoitettavampaa, ehkäpä ylihuomenna sitten kirjoitan kaiken ylös. Tai muutaman päivän kuluttua. 

Päiväkirjaan kirjoittamisenkin olen laiminlyönyt melkein kokonaan ja se harmittaa minua. En enää jotenkin osaa asettua ja antaa sille asialle aikaa. Tekstiä tulee aina, kyse ei ole siitä. Saan kyllä edelleen kirjoitettua ajatukseni sanoiksi, mutta se aika siihen on jossain muualla. Minuutit, jotka kirjoittamiseen voisin käyttää lähtevätkin muualle. Ne lähtevät kuntosalille, opiskelemaan, kavereita tapaamaan. Vaikka huudankin heidän peräänsä vastauksensa tulee, ei kerkeä, katsotaan myöhemmin. 

Elämäni on hyvässä kunnossa. Opiskelut sujuvat, liikuntaa tulee harrastettua säännöllisesti, henkinen hyvinvointi on pysynyt mallillaan ja läheiset ympärillä. Ehkä suurin muutos mitä nyt on tapahtunut on se, että olen muuttanut itsenäistymisasuntoon. Lastensuojeluyksiköissä on yleensä siis itsenäistymisasuntoja, johon ennen täysi-ikäisyyttä mennään "harjoittelemaan" yksin asumista ja itsenäisesti toimimista. Mitä tämä siis käytännössä minun elämässäni tarkoittaa? Käyn itse kaupassa hakemassa ruokatarvikkeeni ja teen itselleni ruuat. Kaikki lastensuojeluyksikön säännöt eivät enää koske minua ja saan enemmän vapauksia. Jos lähden jonnekkin menen ilmoittamaan siitä ohjaajille, mutta muuten saan liikkua aika vapaasti. Tietenkin kotiintuloajat koskevat myös minua, mutta minun ei tarvitse tulla enää syömään jossain välissä, että hoidan itse ruokailuni. Elektroniikka myös pysyy minulla koko ajan eikä minun tarvitse enää palauttaa mitään yöksi toimistoon. 

Olin aluksi hieman jännittynyt, mutta tietenkin innoissani tulevasta muutosta. Ensimmäiset päivät menivät totutteluun ja tavaroiden järjestelemiseen. Muistan kuinka ensimmäisenä iltana tunsin oloni todella oudoksi, kun söin viinirypäleitä sohvalla kello kymmenen illalla. Syöminen sohvalla ei ole sallittua eikä iltapalan jälkeen enää saisi syödä. Säännöt eivät tietenkään koskeneet minua, mutta minusta tuntui, että tein jotain väärin. Hiljaisuus tuli myös minulle isona yllätyksenä. Jouduin pitämään televisiota, radiota ja spotifyta päällä, koska en kestänyt niin suurta äänettömyyttä alkuun. Olin tottunut, että ympärillä pyörii koko ajan ihmisiä, televisio pauhuu ja joka puolelta kuuluu jonkinlaisia ääniä.

Mutta aika kului ja päivien vaihtuessa viikoiksi, aloin tottumaan eikä minua enää häiritse esim. se, että täällä on hieman hiljaista. Nautin myös siitä, että kykenen olemaan kokonaan rauhassa, jos niin haluan eikä minun tarvitse ottaa kenenkään kontaktia.

Olen iloinen, että saan päättää itse asioista esim. mitä laitan ruuaksi, milloin lähden jonnekkin. Rakkauteni ruuanlaittoon on myös palannut aikamoisella rytinällä. Yläasteella muistan leiponeeni paljon ja ruuanlaittokin kiinnosti. Se on pysynyt koko ajan vierelläni, mutta hieman piilossa. Nyt kun saan itse tehdä ruokaa, se on pompahtanut esiin. En myöskään tyydy pelkkiin nuudeleihin tai makarooneihin, että haluan tehdä ihan itse ruokaa alusta alkaen. Tosin ensimmäisinä päivinä tein melkein kymmenelle hengelle annoksen ja syödessäni tajusin, että eihän tästä otakkaan kukaan muu kuin minä. Roskis kiitti, mutta minä viisastuin ja aloin tekemään pienempiä annoksia. 

Pikkuhiljaa tässä se täysi-ikäisyys koittaa ja oma asunto. Pelottaa, mutta pakahdun onnesta, kun ajattelenkin sitä hetkeä, kun tavarani tuodaan asuntooni, lastensuojeluyksikön henkilökunta hyvästelee ja jään yksin asuuntoni. Helmikuu, täältä tullaan.

Miten saat toiset tuntemaan kertoo paljon itsestäsi

Sanotaanko, että elämääni on hallitsenut kiire. Se työntäytyy jokaiseen koloon muistuttaen eri asioista, tai joskus itse aiheutan sen. Olen tällä hetkellä lähihoitaja koulussa ja kaikki on sujunut hyvin. Vaativia tehtäviä on ollut ja välillä pelännyt, ettei niistä suoriudu. Tosin numerot ovat olleet hyviä, niin pelkoni ovat aiheettomia. 

Kävin esimmäistä kertaa ulkomailla, lähdimme äitini kanssa muutamaksi päiväksi Italiaan. Matka sujui hyvin, rahaa kului ja italialaiset olivat erittäin ystävällisiä. Löysimme itsemme monesti ihailemassa kauniita kujia ja maistelemassa pizzaa, joka arvatenkin ylitti Suomen tekeleet. 

Hiphop tanssi harrastukseni on jatkunut ja nyt elämääni pyörittää myös kuntosalilla käynti neljä kertaa viikossa. Puran sinne kaikki energiani ja taidan olla ryhmäliikuntatuntien vakioasiakas. On vain helpottavaa tehdä ensin kova treeni kuntosalilla, jonka jälkeen siirtyä hikoilemaan ryhmätunnille. Saan hetkeksi unohtaa kaikki kiireiset asiat ja purkaa stressini liikunnanmuodossa.

Olen viihtynyt ihan hyvin uudessa laitoksessani. Säännöt ovat tulleet tutuiksi ja minun kohdallani niistä on hieman joustettu. Toiset nuoret ovat minua nuorempia ja se on välillä hieman hermoja kiristänyt. Ajatusmaailmamme eivät kohtaa emmekä välillä ymmärrä toistemme käytöstä. Käyttäydyn silti viileän tyynesti, en tosin välttämättä erityisemmin kontakteja nuorimpiin nuoriin ota, mikä voi saada minusta heille erilaisen kuvan, mitä minä en ole. Se ei toisin häiritse minua, jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä. 

Henkisellä tasolla olen hyvässä kunnossa. Tuntuu, että olen vihdoinkin löytänyt kunnolla itseni ja identiteettini. Tiedän mitä haluan tulevaisuudelta ja ymmärrän paremmin luonnettani. Välillä tietenkin tulee hieman epätoivon hetkiä. Eilen se tapahtui viimeksi psykologilta lähtiessä, kun olimme käyneet ensimmäisen luokan arviointeja minusta. Minua kuvailtiin arkana, hieman surumielisenä, joka tarvitsi turvaa. En jotenkin käsittänyt asiaa kunnolla. Olinko minä surullinen, pelkäsinkö minä? Tiesin kyllä osan asioista, mutten tiennyt, että olin niin "onneton". 

Kävimme myös läpi mitä minä olin sanonut toisella luokallani psykologisissa testeissä, kerroin olevani välillä surullinen. Jotenkin sisälläni murtui pienen pieni pala, miksi olit surullinen? Olisin halunnut vain mennä halamaan pientä tyttöä, kertoa, että kaikki järjestyy ja sinusta tulee vielä itsevarma ja kaunis tyttö, jolla on hienot elämänsuunnitelmat.

Se loppuu ennen kuin alkaakaan

Mitä minulle kuuluu? Itseasiassa ihan hyvää, vaikka henkisesti olen ollut ajoittain hieman huteralla alustalla. Viikon päästä muutan uuteen laitokseen ja se hieman hermostuttaa minua, mutta uskon, että sopeudun sinnekkin ajan kuluessa. Joulu lähestyy, vaikka yritän puskea sitä kauemmas ja kahvin juonti on taas lisääntynyt. Tupakointikin lisääntyi huomattavasti syksyn aikana ja minulla meni kolminkertaisesti enemmän tupakkaa kuin ennen. Raha tuntui kuluvan vain tupakkaan, joten nyt olen taas lopettamassa. Valehtelisin, jos sanoisin tämän olevan helppoa ja tuntisin itseni koko ajan terveemmäksi. Olin viikon polttamatta, eilen tosin poltin yhden röökin, mutta nyt jatkan taas ilman nikotiinia. Minulle tärkeintä on vain se, ettei minulla ole takin taskussa koko ajan askia ja etten polta päivittäin. Olen tyytyväinen, että uusi koulukin alkaa tammikuussa, joten voin sanoa heti kaikille, etten polta enkä joudu ns.tupakkarinkiin. Tällä hetkellä olen työssäoppimassa päiväkodilla, joten siellä ei ole puhettakaan tupakoinnista. Se on helpottavaa, sillä koulussa aina tauoilla raahasi itsensä pihalle syöpäkääryleen vuoksi.

Äiteelle olen menossa seuraavan kerran joululomalla, menen neljäksi yöksi. Meillä on suhteellisen hyvät välit tällä hetkellä eikä mitään dramaattista ole tapahtunut. Olen tyytyväinen tilanteeseen.

Entäs rakkausasiat? Minua naurattaa, sillä kysymyksestä tulee aina mieleen siskoni, joka silmät pyöreänä kysyy joka kerta, kun näemme tämän kysymyksen. Mutta ei, minulla ei ole tällä hetkellä ketään. Työnnän ihmisiä pois, jos he yrittävät saada tilannetta muuttumaan. En siis etsi ketään ja minusta muutenkin tuntuu, että tässä tilanteessa en mieluusti edes ketään ottaisi. Toki, jos yhtäkkiä tulisi vastaan juuri sopiva, niin miksipä ei. Sanottaisiinko nyt vain näin, että minulla oli kyllä tunteita erästä henkilöä kohtaan, mutta hän kohteli minua huonosti, joten kiinnostukseni laski. 

Välillä minusta tuntuu, että kuulostan jotenkin vakavalta näissä kirjoituksissa. Todellisuudessa kyllä olen naurava ja huumorintajuinen tyttö, joka ei ota elämää liian vakavasti.

Voisin sanoa tähän loppuun, että joulun odotuksia kaikille, mutta en itse odota sitä, joten tuntuisi jotenkin ristiriitaiselta sanoa se. Toki kohteliaisuudesta voisin sanoa sen, mutta en silti halua. Joten sanon vain kaikille, että pitäkää itsestänne huolta. Jos minulta on muuten jotain kysyttävää, en välttämättä täällä hirveän nopeasti vastaa, joten voitte käyttää myös nopeampaa keinoa:

http://ask.fm/roozukka 

Olen tiennyt, varmasti näin sen kuuluu mennäkin

Olen hengissä kyllä. En ole vain saanut ajatuksiani kirjoitetuksi vähään aikaan, en edes päiväkirjaani. Mutta mitä minulle kuuluu, ihan hyvää. Olen viihtynyt ammattistartissa erittäin hyvin, vaikkakin siellä ei hirveästi älyllisiä haasteita ole. Mutta ihmiset ovat erittäin mukavia ja tulen heidän kanssaan erittäin hyvin toimeen. Hain kyllä taas lähihoitaja kouluun syksyn haussa, mutta en tiedä haluanko edes sinne. Tavallaan haluaisin suorittaa ammattistartin loppuun ja sitten vasta miettiä, minne suuntaan. Mutta asia selviää pian pääsinkö vai en, sitä odotellessa. 

Joulukuussa minulla on 3 viikon työssäoppiminen ja menen päiväkötiin. Kaikki jotka tuntevat minut, tietävät kyllä millä mielillä menen sinne. Joulukuusta puheen ollen, pian on joulu. Minä en ole jouluihmisiä, en ollenkaan. En viihdy kaupoissa, kun joululaulut raikaavat ja joulukoristeita on laitettu jokaiselle kulmalle. Lahjakriisi alkaa ja joulupukin syliin pakotetaan.

Tietokone ei myöskään halua olla yhteistyökykyinen, joten sen vuoksi joudun käyttämään kuvia, mitä blogissa on jo ollut esille.

Ehkä minun pitäisi myös kertoa asiasta, joka muuttaa hieman elämääni. Yhtenä päivänä yksikönjohtaja tuli meidän nuorten kanssa ruokapöytään ja kertoi, että hänellä on meille asiaa. Hän kertoi, että tämä palvelukeskus, jossa me olemme, suljetaan vuodenvaihteen jälkeen. Kaikki nuoret hiljenivät hetkeksi ja sulattelivat asiaa. Kysymyksiä alkoi tulla pikkuhiljaa, mutta kaikkein päälimmäinen kysymys oli, minne kaikki menevät. 

Itse olin hieman turhautunut, yritin vuoden saada itseäni tänne ja vihdoinkin kun pääsin, minut siirretään heti pois. Minulla oli heti pelko, että joudun takaisin vanhaan laitokseeni. En halua sinne mistään hinnasta.

Sosiaalityöntekijä tuli juttelemaan minun kanssani ja kysyi, minne haluaisin. Sanoin vain, että haluan pysyä tällä samalla paikkakunnalla, en halua minnekkään kauas. Sosiaalityöntekijäni sanoi, että se voisi olla hieman hankalaa, sillä täällä ei ole oikein lastensuojeluyksiköitä. Hän kertoi silti yrittävänsä kaikkensa ja seuraavalla viikolla hän jo soittikin ja kertoi, että minulle olisi paikka eräästä lastensuojelulaitoksesta täältä samalta paikkakunnalta. Paikka ei olisi kyllä minun ikäiselle eikä sinne yleensä pitkiä sijoituksia otettaisi edes, mutta tällä kertaa tehtäisiin pieni poikkeus. Olin erittäin iloinen, ettei minua pakotettu takasin entiseen lastensuojelulaitokseeni. Eli minä muutan ennen vuodenvaihdetta siis uuteen paikkaan ja hieman jännittää minkälainen paikka se on, mutta sekin selviää sitten ajan kuluessa.