Tahdonvoimalla eteenpäin

Tyttö sängyllään käpertyneenä itkee, haluaisi huutaa. Puristaa tyynyä niin lujaa kuin pystyy ja haluaa olotilan pois. Päänsärky on vihlova ja huimaus iskee aina välillä. Mieli ja keho huutavat nikotiinia, toivovat, että seuraavalla hengenvedolla yllättäen tulisikin tupakan savua. Sormet hamuavat jotain käteensä, muistavat vieläkin tutun tavan. Aski auki, ottaa sormien väliin yksi tupakka ja asettaa se huulien väliin. Ottaa sytkäri takin pohjalta ja sytyttää se samalla, kun vetää tappavaa savua sisälle. 

Koko keho haluaa sitä, mielikin on hämmästyksissään. Kun olet ahdistunut, yleensä se auttaa edes vähän. Mikset nyt helpota olotilaasi? Ja jossain sisällä tahdonvoima ylläpitää järjestystä, kaikki helpottaa joskus. Mutta sillä hetkellä päänsäryn tuntuessa ja kehon reagoidessa asiat eivät tunnu järkeviltä.

Yllättäen kaksi minua hieman nuorempaa poikaa ilmestyy huoneeseeni. He ovat hieman hämmästyneitä nähdessään mielialani, mutta kerron vain suoraan, että nikotiinin puute. Varoitan vielä heitä, että älkää koskaan aloittako tupakointia. He eivät osaa lohduttaa sillä tavalla, että he halaisivat ja sanoisivat, että kaikki järjestyy. He saavat ajatukseni muualle ja saavat minut nauramaan. Oloni on heti parempi ja olen kiitollinen heille. 

Kyllä, lopetin jo aikaisemmin, mutta yhtenä päivänä mieleni teki tupakkaa. Pummin sitten joltakin tuntemattomalta ja koko urakka alkoi alusta. Tuo oli siis toinen päivä ilman nikotiinia, ensimmäiset kolme päiväähän ovat pahimmat. Kyllä ehkä hieman syytin itseäni, että annoin itseni repsahtaa, mutta tästä pääsee vain eteenpäin.

Koska vaan irtoaa langanpäät

Joku anonyymi tuossa kysäisi, että pääsinkö lähihoitaja kouluun ja olin ihan hämmästynyt, etten asiasta täällä ole maininnut. Johtuu ehkä hieman siitä, että monet muutkin asiat ovat tällä mielessäni. Mutta ei, en päässyt lähihoitaja kouluun. Syy on siinä, että pääsy-ja soveltuvuuskokeeni hylättiin kokonaan, etten saanut siitä yhtäkään pistettä. Soitin asiasta ja kysyin, että mistä tämä johtui. Henkilö puhelimessa kertoi, että olin ehkä hieman etäinen. Sinua taisi jännittää ja et ollut ihan luonteva, mutta voithan yrittää ensi vuonna uudestaan, nainen kertoi minulle. Kyllä, olin hieman pettynyt. Pääsin leipuri ja kondittoori puolelle, mutta mielenkiintoni ei riittäisi mielestäni opiskeluun, joten olen nyt hakenut myös ammattistarttiin. Toivon, että pääsisin ammattistarttiin ja saisin olla siellä vuoden, jonka jälkeen yrittäisin uudestaan lähihoitajakouluun. Jos en pääse ammattistarttiin, menen leipuri ja kondittoori puolelle, ja yritän päästä sieltä lähihoitajaan yhteishaussa. 

Kävin muuten viime viikolla siellä uudessa laitoksessa, jonne muutan elokuun ensimmäinen päivä. Paikka oli ihan mukava ja ihmiset ottivat minut iloisesti vastaan. Toki itse en pitänyt siitä, että viisi ohjaajaa on minua ja oma ohjaajani vastassa, mutta ei voi oikein valittaa. Olin iloinen siitä, että omassa huoneessa on suihku ja vessa, että se tuo vähän itsenäisyyttä. Huoneeni oli muuten aika väritön ja en pitänyt siitä, ettei minulla ole kunnon työpöytää. No, kyllä minä sinne totun ja sisustan sitä oman mieleni mukaan.Ruokavuorot kestävät 3 päivää, joka oli myös minulle pieni yllätys. Siihen kuuluu tiskikone, ym. mitkä on täällä minun tämän hetkisessä laitoksessani jaoteltu eri henkilöille. ( eli yhdellä on ruuan valmistus, toisella tiskikoneen täyttö ja tyhjäys, ym. ) Ehkä eniten silti järkytti se, että joudun taas palauttamaan puhelimeni yöksi toimistoon. Olin juuri tottunut siihen, että puhelimeni on minulla koko ajan. Saan illalla toivottaa hyvät yöt siihen aikaan, kun oikeasti menen nukkumaan ja aamulla saan herätä kännykäni herätykseen, eikä tarvitse kestää herätyskellon piipitystä. Joudun nyt luopumaan vapaudestani, mutta ei se mitään. Pääsen kavereiden luo helpommin ja saan olla myöhempään heidän kanssaan.

Sanat lakkaa olemasta, kirjaimia paperilla

Lähden kävelemään tietä pitkin ja laitan kappaleen soimaan. Juuri sen saman, jota lauloit minulle autossa tasan vuosi sitten. Niin, siitä on nyt vuosi.

Muistan, kun istuin siinä penkillä sinä takanani. Halasit minua ja juttelimme, olin jännittynyt. Halusin kertoa tunteistani, mutta pelkäsin, että pilaisin kaiken. Mitä jos haluaisit olla vain ystäväni? Aloitin epävarmasti, kysyit hämmästyneenä mitä tarkoitat, kun sanoin, että eräs asia voi pilata kaiken. Kakeltelin, mutta en pystynyt sanomaan sitä ääneen. Yritin vaihtaa aihetta, mutta halusit tietää asiani. Parikymmentä minuuttia siinä yrittäessäsi selvittää mitä yritin kertoa, yllätit minut ja kysyit, että onko tuo sinun outo tapasi kertoa, että pidät minusta. Olin hämmästynyt ja myönsin asian. Halasit minua tiukasti ja sanoit, että onneksi en ole yksin näiden tunteiden kanssa. Olin täynnä onnea ja en osannut muuta kuin hymyillä.

Olemme vaihtaneet paikkaa, istun sylissäsi. Höpötän asioista ja pian pahoittelenkin sitä, että puhun liikaa. Sanot vain, että saisit kyllä minut hiljaiseksi milloin vain haluaisit. Sanon, etten usko, vaikka arvaankin jo mitä aiot tehdä. Hitaasti käännät poskeni sinua päin ja suutelet minua. Se tuntuu niin epätodelliselta.

Ja nyt kun kaikesta siitä on vuosi, minä kävelen ja kuuntelen sitä kappaletta mitä lauloit. Ihmisiä ei ole kaduilla, olen täysin yksin. Laulan ja alkaa sataa. Hymyilen, olen onnellinen. Olen onnellinen siitä, että annoit minulle niin paljon hyviä muistoja. Kasvatit itsetuntoani ja autoit minua henkisesti vaikeina aikoina. Kun kaupassa ollessani aloin nyyhkimään lehtijutun otsikon luettuani ( Vanhukselta varastettiin lottovoitto ) olit vieressäni ja yritit saada ajatuksiani pois asiasta. Etkä antanut minun ostaa sitä lehteä, luojan kiitos. Kohtelit minua aina hyvin ja muistit käytöstavat, aina kaupasta lähtiessämme huusit heipat ja auton päästäessä meidät suojatien yli muistit aina nostaa kättä. Pystyin puhumaan sinulle kaikesta, syvällisestä ihan hullunkurisiin ajatuksiin asti. 

Se on nyt kyllä ohi, tai no 3 kk sittenhän meidän seurustelumme päättyi. Muistan, että olin ihan sekaisin surusta. Minulla meni kuukausi niin, että itkin joka päivä. En halunnut edes meikata sillä en tiennyt milloin itkukohtaus yllättää. Mutta pikkuhiljaa aloin parantumaan, tuntemaan oloani paremmaksi. Päivittäiset itkemiset muuttuivat vain viikottaisiksi, jonka jälkeen en enää edes erityisemmin itkenyt. Aloin keskittymään toisiin asioihin ja sitä kautta aloin pääsemään yli.

Nyt kun siitä on vuosi, minä seison sateessa ja hymyilen. Kiitos kaikesta. Ei kannata olla surullinen, että se on ohi, vaan kannattaa olla iloinen siitä, että se tapahtui. Elämässä tapahtuu kaikenlaista, kaikesta selviää. Ihmisiä tulee ja menee, asiat muuttuu. Mutta olen kiitollinen siitä, minkälaisia muistoja annoit minulle. Kasvatit minua ihmisenä ja nyt tiedän miltä tuntuu sanoa ne kolme sanaa pojalle/miehelle valehtelematta. 

Only know you love her when you let her go

And you let her go

Ruma on kaunista ja kauneus on silmissä

Tuntuu, että minulla on ollut kiireinen viikko, vaikka tavallaan olen itse sitä aiheuttanut. Olen ollut töissä suurimmaksi osaksi päivästä, vapaa-ajalla siivoillut, leiponut ja nähnyt pikaisesti kavereita. Olen yrittänyt selättää flunssaa kaikilla eri tavoin ja lukenut pari kirjaa. Käynyt ravintolassa syömässä juhlistaen ystävän syntymäpäivää ja kuluttanut yhden päivän Särkänniemessä, jonka jälkeen meninkin ystäväni luokse yöksi. Eilen yritin pestä ikkunoita, mutta loppujen lopuksi vaan purskahdin itkuun. Olin väsynyt ja olisin halunnut polttaa tupakan. Ohjaaja onneksi armahti minut nähdessään surulliset kasvoni ja sanoi, että voin tehdä sen myöhemmin. Kyllä, yritän tällä hetkellä lopettaa tupakointia. En kerro tarkkaa tuntimäärää, minkä olen ollut ilman, mutta voin sanoa sen olevan yli 30 tuntia. Olen ärsyyntynyt, herkistynyt jollain tavalla ja päänsärky tuli hyökyvänä aaltona päälleni eilen illalla. Minulla on lisääntynyt ruokahalu ja makeanhimo iskee todella usein. Tunnen oloni ahdistuneeksi ja samalla vihaiseksi, mutta yritän pitää tunteeni kurissa. Tiedän, että ensimmäiset päivät on pahimmat, joten yritän uskotella itselleni, että pian helpottaa jollain tavalla. Haluaisin kyllä olla tämän päivän ihan rauhassa ja katsella vaikka pari leffaa, mutta työvuoro odottaa illasta.

Olin viime viikolla kirjastossa ja kiinnitin huomiota erääseen naiseen, jonka soittoäänenä oli aaltojen loiskuntaa. Se oli erikoista, en ollut ennemmin ikinä kuullut kenellekään muulla olevan sellaista soittoääntä. Mielestäni se oli kyllä ollut hyvä ajatus, jos nainen siis piti luonnosta. Voihan toki olla, ettei hän erityisemmin pitänyt, mutta aallot olivat hänestä rauhoittavia.

Kiinnitin myös Särkänniemessä huomiota erääseen tyttöön, joka oli vastapäätä minua eräässä laitteessa. Hänellä ei ollut ketään kaveria vieressään ja hän näytti erittäin ahdistuneelta. En tiedä mistä ahdistus johtui, elämästä vaiko laitteesta.( Laite ei kyllä erityisen kamala ollut, se vain pyöri eri suuntiin ) Kun laite lähti pyörimään, katsoin sivusilmällä tyttöä. Hän hymyili ja minulle tuli hyvä olo siitä. Mietin, minkähänlainen elämä tytöllä on. Odottikohan hänen vanhempansa tyttöä vai oliko hänen kaverinsa kieltäytynyt tulemasta laitteeseen. Asia ei toki kuulunut minulle, mutta välillä kiinnitän joihinkin ihmisiin huomiota.

Niin on muistoja vaan, kai monta miljoonaa

Jokaisella ihmisellä on käynyt niin, että tietyn hajun haistaessa, jonkun näyn nähdessä tai jonkun tietyn sanan kuullessa tulee mieleen muisto. Ehkä pieni välähdys menneisyydestä tai suuri tunnekuohu viime päiviltä.Mutta joskus mieleen tulevat suuremmat ja tuskaisemmat muistot. Jollekkin voisi tulla mieleen isän kuolema, kun joku tarjoaa hänelle korvapuustia. Jollekulle tietyn kappaleen kuuleminen voi tuoda muistot omasta itsetuhoisuudesta. Se voi tulla yllätyksensä, kuinka nopeasti muisto voi lennättää suoraan silmien eteen vain pienestä asiasta. Muistot voivat saada hetkeksi mielialan horjutetuksi, jos muisto on tuskainen. Toisaalta, jos muisto on hyvä niin mieliala voi parantua entisestään.

 Itse en välttämättä aina sano, jos muistot tulevat mieleeni. Yritän työntää ne syrjään ja keskittyä olennaiseen. Joskus se voi olla vaikeaa, jos muistot ovat satuttavia, mutta välillä hetki on sellainen, ettei huvittaisi käsitellä niitä sillä hetkellä. Jos olen yksin, annan muistojen tulla vapaasti. Välillä ne saavat kyyneliä kasvoilleni, joten jos kävelen kaupungilla, pyyhkin niitä kämmenselälläni ja toivon, että silmämeikit eivät ole päässyt leviämään. Hyvät muistot kyllä saavat hymyn huulilleni, välillä pidättelen nauruani, jos muisto on jollain tavalla hieman yllättävä.
Mutta muistotkin helpottavat ajan kuluessa, jos uskaltaa kohdata ne ja myöntää, että näin on tapahtanut.

Sä olet ainutkertainen

Yhtenä päivänä, kun olin kävelemässä bussipysäkille, minä mietin minkälainen olen itseni mielestä.

Ehkä voisin teillekkin avata hieman ajatuksiani.

Haluan nautti elämästäni ja kokea mahdollisimman paljon. En välttämättä aina hirveästi häpeä ja olen aika täysillä mukana, jos minua johonkin pyydetään. Keskellä kesää Hesburgeriin pellenenällä huutamaan hyvää juhannusta? Järjestyy. Koulun eteen pelaamaan salibandya, vaikkei taitoja erityisemmin olekkaan? Järjestyy.

Minut saa helposti yllytettyä, syö tätä järkyttävää juustoa ruokalusikallinen, mene näyttämään autoille takapuoltasi.

Yritän olla mahdollisimman positiivinen ihminen, sillä olen oppinut, että vaikka elämä kolhii, niin hyvät asiat tulevat silti omallekkin kohdalle. Mutta jos jotain surullista tapahtuu, annan itseni surra sen ajan, kun on tarvittavaa. Sen jälkeen jatkan hymy huulillani.

 Olen yleensä aika hälläväliä-ihminen. Minne mennään syömään, haluatko sinä tämän paidan? Ihan sama, hälläväliä, en minä tiedä. Monilla ihmisillä menee siihen välillä hermot, kun en ole hyvä päätöksissä. Osaan kyllä päättäa asioita, mutta välillä tuntuu, ettei joillakin asioilla ole merkitystä. Joten minun kanssani saa hetken purnata, jos haluaa minun mielipiteeni jostain asiasta, jos et itse halua päättää jotain.

Olen myös aika herkkä, mutta onneksi en enää niin paljon kuin ennen. Ennen saatoin loukkaantua jostain, mitä toinen osapuoli ei edes tiennyt ja saatoin miettiä sitä monia päiviä putkeen. Nyt olen päässyt siitä tavasta eroon. Enää en ota asioita niin paljon itseeni ja en jätä niitä mieleeni muhimaan. 

Osaan puhua huumorintajuisesti eli ei tarvitse olla mitään vakavaa. Voimme miettiä vaikka mitä tapahtuisi, jos harakat varastaisivat tupakkeja, jota ihmiset polttavat juuri sillä hetkellä tai kun ihmiset sanovat, että heitä naurattaa ihan sikana, niin miksei voisi sanoa, että naurattaa ihan hevosena tai kissana. Mutta tykkään puhua myös syvällisiä ja minusta löytyy myös sellainen puoli.

Yritän olla mahdollisimman suvaitsevainen, sillä olen monesti aliarvioinut ihmisiä, jotka ovat paljastuneetkin erittäin mukaviksi. Toisaalta joskus on myös käynyt toisinpäin myös, mutta elämässä tulee vastaan ihmisiä, joiden kanssa ei vain tule millään tavalla juttuun.

Olen sosiaalinen halutessani. Pystyn kyllä rennosti juttelemaan ihmisten kanssa ja esim. lähihoitajan soveltuvuuskokeissa minulla ei ollut vaikeuksia mennä juttelemaan tytölle, jonka korvissa oli kuulokkeet. Juttelimme tytön kanssa yhtäkkiä kolme tuntia ja keskustelumme oli mielestäni mielenkiintoinen. Toki olen varautunut välillä uusia ihmisiä tavatessani. Saatan tarkkailla häntä ja en välttämättä hirveästi puhu. Se riippuu aina hieman, joskus saatan puhua vaivattomasti uusille ihmisille, joskus olen hieman varovaisempi. Mutta jos kohtaan yksin uuden ihmisen, on minun mielestäni helpompi aloittaa keskustelu kuin kaveriporukassa olessani.

Tarvitsen siis paljon omaakin aikaa, eli siis nautin yksin olemisesta. Tarvitsen silti kyllä ihmisiäkin, että en ole syrjäänvetäytynyt.

Mutta ehkä tämä avasi hieman joitain asioita minusta, tai sitten ei. Mutta tässä oli joitain asioita, mitä itse ajattelen itsestäni.