Syntymäpäivä, pitäisikö kiinnostaa

Ja niin täytin 16 vuotta. Tänään on siis syntymäpäiväni, mutta oloni ei ole mitenkään erityinen. Olen juhlistanut sitä kavereiden kanssa, ja laitos välttämättä haluaa myös sitä juhlistaa, vaikkei suoraan sanoen minua edes kiinnosta.

Vuosi sitten näytin tämän näköiseltä.

 En näe erityisemmin mitään muutosta, mutta ehkä sitäkin silti on tapahtunut. But happy birthday to me.

Jos olisin..

Ajattelin nyt tehdä tälläisen hieman erilaisen postauksen, joka ehkä tavallaan kertoo persoonallisuudestani enemmän, tai sitten menette vain hämillenne. En tiedä, mutta ehkä välillä ei tarvi miettiä niin paljoa.

Jos olisin hedelmä, olisin avokado.

Jos olisin asuyhdistelmä, olisin repaleiset farkut ja ruutupaita.

Jos olisin kamera, olisin hieman vanhanaikaisempi malli.

Jos olisin mies, olisin salaperäinen rastapää, joka ei leikkaa joka päivä partaansa.

Jos olisin eläin, olisin musta pantteri.

Jos olisin huone, olisin täynnä kirjoja.

Jos olisin esine, olisin sateenvarjo.

Jos olisin laukku, olisin salkku.

Jos olisin soitin, olisin piano.

Jos olisin kirjain, olisin Q.

Jos olisin hymiö, olisin 8-).

Jos olisin tunnetila, olisin hämmästynyt.

Kaikki kuvat otettu We heart it:istä.

Matkalla oppii paljon, etenkin itsestään

Miltä tuntuu olla laitoksessa ? Miltä tuntuu, kun sinua ympäröivät ihmiset, jotka käyvät töissä siellä missä sinä asut ? Niin. Laitoksessa olemisen jokainen ottaa eri tavalla. On toki muutamanlaisia tyyppejä, joita laitoksissa yleensä on. Kaikki suhtautuvat hieman erilailla tälläisissä paikoissa olemiseen. On olemassa ihmisiä, jotka toivovat koko ajan kotiin pääsyä ja ajattelevat pääsevänsä sinne pian. He voivat sanoa, että he lähtevät pian ja täällä oleminen oli vain väliaikaista. He voivat kertoa tätä pitkiä aikoja, kunnes he itsekkin tajuavat, etteivät he pääse vielä pois. Silti he yrittävät epätoivoisesti uskotella, että kotiin paluu on ihan pian.

Osa on tottunut. He tietävät olevansa täällä, ehkä täysi-ikäisyyteen asti ja he hyväksyvät asian. Asialle ei voi mitään, joten he eivät jaksa murehtia, koska se ei auta heitä eteenpäin. 

Voi olla ihmisiä, jotka ovat ärsyyntyneet laitokseen ja näyttävät sen täysin. He voivat huutaa ja vittuilla avoimesti ohjaajille, tehdä temppuja ja muuta. He kehuvat muille, kuinka ohjaajat eivät hänelle voi mitään. Mutta jossain kohtaa jos nuori on haitaksi muille eikä häntä osata pitää kunnolla ns. kurissa, hän voi joutua toiseen laitokseen.

On henkilöitä, jotka ovat vain masentuneita. He haluaisivat pois, mutta tietävät etteivät pääse. Heidän ajatuksissaan on usein, että miksi juuri minä. Miksen pääse jo pois, elämäni olisi parempaa.

On henkilöitä, jotka hoitavat kaiken hyvin laitoksessa rutiininomaisesti. He eivät yleensä tiuski ohjaajille, paitsi jos hermot palavat. Heistä ei välttämättä heti päälle päin näe, mikä on heidän motiivinsa toimia näin. Ovatko he yksinkertaisesti tottelevaisia ja kilttejä, haluavatko he vapauksia ? Se voi olla jokaisella hieman eri.

Voisin jatkaa "listaani", mutta mielestäni se on turhaa. Laitoksessa on ihmisiä, samanlaisia kuin kaikki muut. He vain käyttäytyvät erilailla täällä ja kaikilla on hieman erilaiset ajatukset. Yleisin ajatusmalli on kuitenkin, että kaikki haluavat pois. Olen lohduttanut paria ihmistä, jotka ovat itkeneet ja surunsekaisella äänellä kertoneet, kuinka haluavat kotiin. Olen kuunnellut suuttuneisuutta, jossa manataan koko laitos helvettiin. Olen nähnyt ihmisiä, jotka vain istuvat ja hennosti kertovat, kuinka laitoksessa olo tuskaa. Kaikki heistä ovat erilaisia, meitä yhdistää vain laitoksessa oleminen.

" Mä oon nyt vasta tajunnut laitoksessa olessani, etten mä osannut arvostaa kotia. Sitä piti itsestäänselvyytenä. Nyt mä tajuan, kuinka arvokasta se oli. " 

- Poika laitoksesta

Helposti pystyit kaikesta luopumaan

Olen ollut hieman järkyttynyt muutamina päivinä. Äitini muuttaa taas. Hän muuttaa 140 km kauemmas asunnostaan, missä hän on nyt asunut. Hän muuttaa pois kaupungista, jossa ovat kaverini, kouluni, harrastukseni ja psykologini. Itsekkään en edes asu siellä, olen 30 km kauempana kaikesta siitä. Nautin aina kun pääsin lomille, sain olla ihmisten kanssa ja paikassa missä viihdyn. Äitini ei näemmäs viihtynyt. Hän soitti minulle yhtenä päivänä ja pamautti uutisen. Itkin ja huusin puhelimeen, uhkailin välirikolla. Lomille meno ei ole sama asia, jos joudun viettämään sen ns. tuntemattomassa kaupungissa ja en voi edes viettää viikonloppujani kavereiden kanssa. Olen äitini seurassa ja se siitä.

Eli äitini muuttaa tässä kuussa ja minä menen uutta kämppää heti katsomaan. En tiedä mitä ajatella enää, voin olla vihainen, mutta se ei muuta tilannetta mihinkään suuntaan. On vain taas kerran sopeuduttava uuteen tilanteeseen. Totutella ja yrittää olla haikailematta menneitä. Ja taas kerran sitä tajuaa, kuinka ei arvostanut hetkiä, joita piti itsestäänselvyytenä. Minulla ei ollut pienintäkään epäilyä, että äiti olisi muuttamassa. Olin tottunut siihen, että kahden viikon välein lomille kaupungiin, jossa kaikki tärkeimmät asiani ja henkilöni ovat. Olisi pitänyt arvostaa niitä hetkiä enemmän. Mutta minusta tuntuu, että minulla on vain paha tapa tajuta kaikki tärkeä, kun se on jo poissa. Ja varmasti kaikilla ihmisellä on tälläinen kokemus, sillä se on erittäin yleistä.

 Kalenterissani on tälle kuulle aforismi, joka menee näin : Ihminen, joka ei tee virheitä, ei tavallisesti tee muutakaan.

Mietin tätä aforismia ja mietin tilannettani, kumpaan tämä lause sopisi paremmin, minuun vai äitiini ? Äitiini, joka tekee mielestäni virheen muuttamalla pois. Vai minuun, joka tekee virheen tuomitsemalla muuton heti alkuunsa. Molemmat tekevät virheitä ja se kuuluu elämään. Elämässä ei voi olla tekemättä virheitä, niin kuin tuo aforismi mielestäni viestittää. Välillä tilanne on hankala, kun toinen henkilö kokee tekevänsä oikein, kun toinen ajattelee hänen tekevän suuren virheen. Kumpi on oikeassa? Ihminen tekee omat päätöksensä, mutta välillä toinen osapuoli voi nähdä, ettei kaikki ole nyt menossa parempaan päin. Mutta välillä toinen osapuoli on täysin väärässä ja ei näe ihmisen onnea, kun hän on tehnyt päätöksensä.

Tyttö epäkunnossa, siltäkö tuntuu sinusta?

Pieni tauko, ajatukset harhailevat. Miten voi kirjoittaa asioista, joita miettii, jos ei tiedä edes mitä miettii ? Mieleni on ollut hieman sekaisin, tyhjä. Välillä en tunne mitään ja kuljen elämää aivan kuin sumussa. Välillä kipu raastaa kehoani sisäisesti ja käperryn vain kasaan. Toisaalta olen myös nauravainen, eläväinen, joka ei jaksa murehtia. Mutta kaikki he ajattelevat eri ajatuksia, mietteitä. Tyhjässä olossa en mieti erityisemmin mitään, tyhjää oloa on muutenkin vaikea kuvailla. Sitä vain toimii vaistomaisesti mielen ollessa hukassa. Tuskan ollessa läsnä sitä ajattelee elämää ja mikä tarkoitus minun elämälläni on. Ilon valloittaessa kehoa, ajatukset voivat harhailla ties missä.

 Tuntuu, että vain kiertelen sanoilla, kaartelen ilman minkäänlaista päätöstä. En edes tiedä mitä yritän sanoa. Tällä hetkellä kamppailen vain kysymyksien kanssa ja en ole varma, mitä vastaisin niihin. Unohdanko asian, päätänkö jotain tärkeämpää ? Olen monia, monia kertoja kirjoittanut blogiin ja yhtäkkiä minusta tuntuu, että viime aikaiset kirjoittelut ovat sekalaista lauseiden yhteen laittamista. En ole varma mitä haluan viestittää, en ole varma edes mitä olen kertomassa. Yhtäkkiä tuntuu, kuin olisin kovettunut sisäisesti ja itsekkin jäisin ulkopuolelle.
En tiedä kuinka oudolta se kuulostaa, mutta se tuntuu kuvaavan mielentilaani.