Olen hengissä, ainakin vielä

Anteeksi rakkaat lukijani, kun en ole kirjoitellut. Jäin kiinni eräästä asiasta ja rangaistuksena tuli kännykkä, kone ja menokieltoa. Pääsen lomille vasta jouluna.. Mutta en pysty nyt kirjoittamaan, sillä kirjoitan kaverin kännykällä. Pääsen kirjoittamaan viikonloppuna, kun konekieltoni loppuu. Olen pahoillani, yrittääkää kestää.

Se ei vaan riittänyt joltain toiselta saat sen

Mun pää räjähtää, haluaisin huutaa niin kovaa kuin pystyisin. Haluaisin juosta pitkin pihaa ja repiä hiukset pois päästä. En mä tiedä miksi, mutta mua vain hermostuttaa. Pahinta on vain se, etten tiedä mikä mulla on. Mä heräilen viimekin yönä kolme kertaa ja en tiedä miksi, mä heräilen yleensä vain silloin yöllä, kun mua hermostuttaa joku asia. Tai ainakin niin ohjaaja väitti, tiedä siitä sitten. Olen siis taas laitoksessa, vähän ärsyttää. Pitäisi kuulemma mennä pihalle, mutta menin pakoon tietokoneelle. Ei huvittaisi mennä palelemaan tuonne kylmään. Mielummin käpertyisin vaikka huoneeni nurkkaan ja kuuntelisin Zen Cafea. Niin, mä olen niin hurahtunut Zen Cafeen. Mua harmittaa, ettei ne kuulemma enää keikkaile yhtään. 

Mutta mun ajatukset on nyt jotenkin sekaisin ja musta tuntuu, etten mä saa selvitettyä niitä mitenkään. Ne on ihan solmussa ja mun pitäisi yrittää avata se, mutta en mä pysty. Tuntuu, että se solmu olisi kilometrin pituinen ja mä olisin kilpikonna, joka yrittää epätoivoisesti avata sitä. Tai sitten mä vain kuvittelen. Ehkä mulla ei ole mitään hätää, mutta mä pakotan itseni ajattelemaan että jokin olisi hätänä. Ehkä mulla on kaikki niin hyvin.. Asia ei kyllä voi olla niin, mulla on nyt muutamia murheita.

 Mun pitäsi olla hyvä tyttö ja kertoa totuus. Mutta mun kurkkua kuristaa heti kun mä yritän. Mä vain katson häneen silmiin. Hän kysyy, mikä minulla on. Huudan, mutta hän ei kuule. Kurkkustani ei kuulu niitä sanoja mitä haluaisin, sanat muuttuvat ja merkitys. Kaikki on hyvin, sanon ja hymyilen. Hän hymyilee ja halaa minua. Sisäisesti itken. En pysty tähän, en pysty tähän..

Elämästä katoaa se todellinen puoli

Aikamoinen viikonloppu äitini luona täytyy vain sanoa.. En rupea nyt kertomaan kaikkea, mutta voin sanoa, että ihmissuhde koukeroita jotka ovat jumittaneet, uusia ajatuksia elämästä, vastuun ottamista ja tänään on vain sunnuntai masennusta. Perjantaina oli Twilight Aamunkoi osa 2, joka mentiin katsomaan kavereiden kanssa. Se oli niin ihana, mutta kirja on tietenkin parempi. Rupesin siellä heti itkemään lopussa, kun tiesi että se loppuu siihen. Jonnukin rupesi itkemään, kun huomasi minunkin itkevän. Ketjureaktio. Mutta pistän muutamia kuvia, joita on vähän sen takia, koska en voi pistää niitä pahimpia kuvia minusta ja kavereista. Järkyttyisitte. Pidetään tälläinen kulissi minun ja kavereiden yllä, eikös.

                            

Se oli kiva ilta, kaikkea tapahtu ja niin edespäin. Mun pitäisi ryhdistäytyä tekemään läksyjä, mutta nytkin vain istun koneella löhö asennossa ja kuuntelen musiikkia. Hiukseni ovat sekaisin nutturalla, meikkini on vähäinen ja collarit jalassa. Nopeasti suihkutettu deodorantti ja huulirasvan yksi kerros. Kulunut kynsilakka ja ponnarin jättämä jälki kädessä. Edessä maisema, joka avaa taloja silmiini. Lämpimiä koteja, yksinäisiä rouvia, koiran omistajia. Korvissani soi Zen Cafen soinnut ja vakava ääni. Päänsärky korvia huumaava ja katse kiertää huoneessa. Sievä sekasorto vallitsee, mutta pudistan vain päätäni. Pyyhke viskattu lattialle ja siinä se saa pysyä. Sormet rummuttavat näppäimistöä ja miettivät kuumeisesti mihin näppäimiin koskevat. Mitä haluaa kertoa ja mitä ei. 

Tunnen olevani ilman päämäärää ja haukotus iskee. Harakka sivahtaa ohi ja kanan tuoksu leijailee huoneeseeni. Varjoni näyttää teiniltä, joka juo kahvia aamuisin ja huutaa äidille. Mutta minä en ole sellainen, en ole samanlainen kuin varjoni joka on ilkeämpi kuin minä. Varjoni voisi nauraa kiusaamiselle ja haukkua hiuksiaan vain sen takia, että muut kehuisivat niitä. Mutta minä en ole sellainen. Ajatuksia leijailee mielessäni ja saan yhden kiinni. Se sanoo vain, että huomenna pitää palata laitokseen. Revin ajatuksen kahtia ja jätän sen pöydälle. Vasta huomenna, vasta huomenna minun täytyy muista se. Pakotan ulkoilmaa tulemaan sisään, minun keuhkoihini. En muuten kestä. Kissa hypähtää pöydälle ja tuijottaa intestiivisesti silmiini. Silitätkö vai et, olen valmiina. Toinen kissa kävelee näppäimistön läpi haukkaamaan ulkoilmaa, joka oli tarkoitettu minun keuhkoilleni. Ei sillä ole väliä. Kaksi ihmistä kävelee tiellä ja minua naurattaa. Minua naurattaa koko elämä. Nauran yksin huoneessani, ääni kaikuu ja kaikuu. Se ei hiljene vielä, se haluaa elää. Nauran.

Hiljaisina aamuina
Kun herään varhain vuoteesta
Saatan oudon tunteen kokea
Tyhjä kohta minussa
Ja makuuhuoneen nurkassa
Tuntuu muutoksia kaipaavan

En pidä kiinni, en työnnä sua pois

" Kerro musta hyviä puolia, jota ilman sä et vois elää ", ääni puhelimessa kehottaa. Mietin ja tuskastun. En tiedä. Mutta jos sanon, etten tiedä sinä suutut ja luulet olevasi hyödytön. Voisin valehdella, mutta se satuttaisi meitä molempia vain. " En tiedä ", sanon rehellisesti. Kyselet saman kysymyksen monta kertaa ja minä vastaan aina samalla tavalla. Suutut, tunnen sen. Et vain myönnä sitä. Sanot olevasi hyödytön. Odotat minun kehuvan sinua ja sanovan, ettet ole hyödytön. Mutta huokaan. ' En minä tiedä ', vastaan vaikka et edes kysynyt mitään.

Suihkutan deodoranttia kainaloihini ja pyyhällän keittiönpöydän ääreen. Pojat nuuskivat heti ilmaa ja kyselet toisiltaan, mistä hyvä haju tuli. Kaikkien katse kiinnittyy minuun, tietenkin, minähän tulin äsken. Naurahdan. " Sä tuoksut tosi hyvältä ", pojat sanovat ja katse on liimautunut suoraan minuun. Ahdistun ja nauran vain. Se oli imartelevaa, mutta katse ärsyttää minua.

" Mä en halua ikinä rintoja ", tyttö kertoo minulle. Kysyn häneltä syytä tähän ja pyörittelen vähän silmiäni hänen naurulleen. " Koska en mä haluu sellasia löllöttimiä ", tyttö tokaisee ja nauraa katketakseen. Nauran hänelle ja nauramme molemmat sängyllämme.

" Mä otan mukaan omenan ", sanon ja en jaksaisi kiistellä tästä asiasta, mutta tiedän ohjaajan jankkaavan tästä asiasta. " Et sä nyt millään omenalla selviä koko päivää ! " hän sanoo ja pudistelen päätäni. Mistä hän muka voi tietää millä ruokamäärällä minä jaksan. Hän vain luulee tietävänsä. " Tuuperrut kumminkin sinne tanssiin ", ohjaaja sanoo ja minua naurattaa ajatus. Virnuilen vain ja jatkamme asiasta jankkaamista.

" En voisi elää ilman sinua, sä olet minulle niin tärkeä. Kun sä olet kanssani en ole enää hukassa. En voi edes sanoin kuvailla, kuinka tärkeä sä olet minulle. Mitä mä oon tehnyt saadakseni sinut. Sä olet koko ajan ajatuksissani. Vain sinun kanssasi haluan seurustella " Ahdistun tietokoneen ruudulla näkyvästä tekstistä. Mietin hetken ja painan vain yksinkertaisesti Delete nappia. Sori. 

Miltä tuntuu kipu miltä tuntuu kun sattuu

Minulla on ollut nyt hyvin mukava viikonloppu laitoksessa, vaikka täällä on ollut vain lisäkseni vain yksi nuori. Kaikkien muiden nuorien lomat vaihdettiin niin, että he menevät nyt lomille, koska on isänpäivä tänään. Minulla ei tarvinnut vaihtaa lomia, en ole isääni yhteyksissä enää. Äitini ja isäni ovat siis eronneet. Mutta en halua edes onnitella isääni, miksi onnittelisin häntä. ' Onnea siitä kun olet paska isä ' Tiedän näyttäväni siltä, että olisin katkera siitä ettei hän osallistunut elämääni. Voin olla vähän, mutta enemmän olen suuttunut. Hän kyllä otti yhteyttä ja minä vastailin. Sitten se meni sellaiseen, josta en halua edes puhua. Siitä lähtien olen vihannut isääni. 

Mutta kerron nyt vähän laitoksen viikonlopusta. Perjantaina kaikki nuoret lähtivät kotiinsa, paitsi siis minä ja toinen nuori. Poika halusi lähteä kylille, ja niin hän sai lähteä. Minä ja naispuolinen ohjaaja mietimme mitä tekisimme. Hän ehdotti omalle paikkakunnalleni (jonne on 30 kilometriä vain matkaa) shoppailemista. Suostuin vähän empien, itselläni ei ollut yhtään rahaa. Tai oli vähän rahaa, mutta ei shoppailuun tuhlattavaksi. Lompakossani oli juuri ja juuri Twilightin lipun hinta, ei muuta. Ohjaaja kertoi, että laitos voisi ostaa minulle nyt vaatteita ja meikkejä, jos haluaisin. Meikkien ostamisesta hämmästyin, sillä laitoksessa on sanottu, että he eivät osta meikkejä. Mutta olen ainoa yksikössäni tyttö, joka tarvitsee meikkiä. Toki on kolme vuotta minua nuorempi tyttö, mutta hän ei saa meikata laitoksen sääntöjen mukaan. Vaatteista en hämmästynyt, täällä saa joka kuukausi 50 euroa vaaterahaa. Se menee kaikkien omaan säästöön ja aina, kun tarvitsee jotakin voi mennä ohjaajan kanssa ostamaan tarvitsemansa vaatteet.

Kävimme ostamassa minulle muutamia vaatteita ja meikkejä. Olin hyvin tyytyväinen, vaikka ohjaajan kanssa keskustelu ei oikein välillä onnistunut.. Juttelimme aika pintapuolisia asioita, mutta ainakin sain edes jotain juteltua. Paluumatkalla autossa olimme molemmat hiljaa, mutta radion musiikki onneksi täytti hiljaisuuden hyvin. Laitokseen tullessa katsoimme torstain salkkarit netistä ja oleskelimme vain. Se oli ainakin minun mielestäni mukava päivä, vaikka ohjaaja kuuluikin ärsyttävimpien ohjaajien listaani.

Lauantaina koko päivän oli töissä rennoin ohjaaja laitoksesta, joten olin aika tyytyväinen siitä. Sain luvan lähteä kavereiden luokse, joten tietenkin lähdin innoissani. Menin Janeten luo, josta lähdimme hakemaan Rossua ja sitten menimme yksille markkinoille. Siellä oli ihan mukavaa ja näin muutaman tutun siellä kun kiertelimme siellä. En ostanut mitään, mutta ei se haitannut minua yhtään. Ei siellä ollut edes mitään niin tärkeää, mitä olisin tarvinnut hyvin paljon. Lähdimme sieltä sitten kaupungille, kävimme kaupoissa ja Janette & Rossu söivät hesessä. Minä en syönyt mitään, sillä tiesin, että kun laitos hakisi minut, niin menisimme jonnekkin syömään. Tiesin oikein, sillä laitoksen hakiessa menimme syömään. Minua alkoi ihmeellisesti ahdistamaan vähän ja ohjaaja taisi huomata sen. Hän kyllä luuli sen johtuvan jostakin muusta asiasta, mutta en halunnut selittää hänelle mitään. Mutta tänään aion vain oleskella laitoksessa ja nauttia hetken vielä hiljaisuudesta, joka rikkoutuu heti kun muut nuoret tulevat paikalle.

Sano, että sä et kuolemaakaan pelkää

Minä olen ilkeä. Ihan oikeasti mä olen. Minä yritän sanoa sitä, kertoa totuuden, mutta sitten en pystykkään. Minä ajattelen vain itseäni tässä asiassa ja se satuttaa minua. Miksi mä en pysty. Mitä mä pelkään ? Tiedän kyllä hyvin vastauksen. Mä pelkään sitä, että mä satutan liikaa itseäni. Mun pitäisi varmaan kerätä rohkauteni.
Ottaa askelmat ja mennä sanomaan asiani, sitten juosta pois särkyneen sydänmen kanssa. Mutta nopea tuska olisi parempi, kuin tämä vähitellen viiltävä. Pieni haava, lisätään suolaa. Nauretaan vain ja tehdään lisää haavoja. Odotetaan milloin me molemmat väsytään tähän tuskaan.

Mä en suostu näkemään sua

Sä et suostu kuulemaan mua

Liian suuria tunteita

Joita repimällä avataan

Milloin pystyt unohtamaan

Helpompi nieleskellä on vertaan, kuin toisen haavaa vuodattaa

Olen nyt kunnossa, en halua silti kertoa miten asioissa kävi poikaystäväni kanssa. Mutta olen nyt väsynyt, univelkoja on harteillani ja huomenna on jo koulupäivä. Olin eilen yötä kaverillani Saralla Janeten kanssa. Meillä oli niin sanotut halloween bileet, johon Emu ja Rossukin osallistuivat. Söimme itsemme ähkyyn, nauroimme ja juttelimme paljon. Minulla ei ole kuvia, niin mistä minä nyt niitä olisin vetänyt. Kamerani on edelleen rikki ja Rossu oli ainoa joka otti kuvia, mutta en jaksa pyytää häneltä niitä, koska siellä ei ole mitään tärkeää.

Tuo on vanha kuva, mutta haluan että pidätte minua nyt iloisena. Sillä minä olen nyt iloinen, ihan oikeasti. En valehtele. Kuuntelen juuri Zen Cafen biisejä ja katselen välillä tuota sateista maisemaa ikkunasta. 

Mutta oletteko te tyytyväisiä itseenne ? Siis tarkoitan kehoonne. Minulla oli keskustelu tästä asiasta muutaman ystävän kanssa, yksi ystävistäni väitti itseään läskiksi vaikka on normaalipainoinen. Hänellä on hyvä vartalo, mutta hän ei usko sitä. Katsoin sitten itse peilistä itseäni ja mietin mitä muuttaisin. Tietenkin päähäni olisi voinut tulla kaikkea päähän, nenäni on liian suuri, silmäni liian pienet, tuo finni ärsyttää, hiukseni ihan hamppua, takapuoli liian litteä. Mutta mieleeni ei tullut mitään. Olin tyytyväinen itseeni, tietenkin minun ihoni kasvoissa ärsyttää, mutta muuten olen tyytyväinen. Tykkään hiuksistani vaikka ne ovat välillä vähän oudot, vartaloni on minulle sopiva ja rakastan lävistyksiäni. 

Näytän kuvissa vähän oudolta mielestäni, tuntuu etten ole oikeasti tuon näköinen. Mutta siis haluan sanoa, että kaikki te ihanat lukijani olette nättejä. Tämä voi kuullostaa ärsyttävältä, uskon että joukossa on itsevarmoja tyyppejä, jotka tietävät sen itsekkin eivätkä halua minun puhuvan asiasta. Sitten joukossa voi olla itsensä mielestä rumia ihmisiä, jotka eivät usko sanakaan. Tai sitten siitä välimaastossa olevia tyyppejä, jotka tietävät nämä asiat. Mutta haluan sanoa, että en minäkään ole ollut tyytyväinen kroppaani aina, en nyt halua että minua luullaan hyvin itsevarmaksi ihmiseksi. Sitä minä en ole, on asioita joissa minun pitää olla rohkeampi.

Nuo kaikki kuvat ovat sitten vanhoja, ei oikeasti pihalla ole noin vihreää ja aurinkoista. Mutta pistän nyt loppukevennykseksi tälläisen massa tyyppisen before i die - postauksen. En toki pistä paljoa, muutaman vain. Ei tässä ole kaikkia sitten. Ekasta kuvasta voin sanoa, että en halua näyttelijäksi, mutta Tom Cruise on niin ihana, että voisin näytellä hänen kanssaan.

Toivon muualla, ett' oisin täällä
Että saisin sanoa sen
Kuinka sentin paksulla jäällä
Kanssas kauhulla luistelen
Mutta kun se hetki koittaa
Oman ääneni vaiennan
Halu lähelläs olla voittaa
Kivun kauas karkoitan