Tää vaan pahentaa, en haluu jäädä

Lomilta palaaminen on hirveää. Saat olla hetken vapaammin, muistaa entisen elämäsi, hengähtää laitoksen höyryjä pois sisältäsi. Sitten muutaman päivän kuluttua jo laitoksen auto on pihassa ja ohjaaja edessäsi puhalluttamassa äitiäsi. Sitten heipat ja olet taas autossa. Katsot taloa, kunnes sitä ei enää näy. Tervetuloa taas laitokseen, oliko kivaa olla hetki taas vapaa. 

 

Ei sitä hirveästi laitoksessa ajattele, kuinka turhauttavaa on asua täällä. Mutta kun hetken saa taas tuntea sen vapauden, kaverit ympärillä, äidin naurun, herääminen ilman ohjaajan koputtelua, katsominen parvekkeelta tuttuihin maisemiin, hymy ilman syytä, ei lasten huutoja, laulaminen keittiössä. Kaikki se, muistuttaa entisestä elämästä. Ja se satuttaa, liikaa.

Muistan kun joskus lomilla aina itkin, ennen kuin minun piti lähteä. Muistan, kun itkin ja hoin, kuinka haluaisin jäädä. Äiti katsoi minua ja hänen silmistään paistoi tuska. Hän ei pystynyt vaikuttamaan millään lailla asiaan, minun oli pakko lähteä. Kovetin itseäni sitten, ja en enää itkenyt kotona. Rupesin nyyhkyttämään vasta laitoksessa omassa huoneessa ovet suljettuina ja surullinen musiikki taustalla. Nyt kun olen taas ruvennut käymään lomilla, tämä tuska tulee taas. Kuinka haluaisi juosta takaisin sinne, jättää laitoksen taakse. Mutta kun ei, niin ei.

http://www.youtube.com/watch?v=dDNBbKQ-NgA

Keittiön ikkunasta mä tuijotan tunteja

Nyt on laitoksen viimeinenkin kesäretki tehty. Eli kesäkuussa kävimme splättäämässä ( värikuula-aseilla ampumista ) ja tietenkin huvipuistossakin piti käydä, joten Powerparkissa vietettiin myös aikaa. Viimeinen reissu kulutettiin tässä parina päivänä, kun olimme kaksi yötä vuokratulla mökillä. Itse en niin välitä mökkeily elämästä, joten.. Tai no okei. Sanotaanko, että mökkeily on mukavaa, jos on sellaista seuraa, jonka kanssa jaksaa olla siellä. En nyt mollaa mitenkään ketään laitosihmistä, mutta jotenkin mökkeily heidän kanssaan.. En erityisemmin hyppinyt innosta.

 

Onneksi kännykän netti toimi silti moitteettomasti, vaikka perämetissä oltiinkin. Valitusta hieman saatiin valvomisesta, sipsien syömisestä ennen ruokaa, tulitikuilla leikkimisestä, uno korttien taitelusta, juuri siivotun lattian läpi kengillä kävelystä, huonosta huumorista, kiroilemisesta, kovaäänisyydestä, aikakausi lehtien työntämisestä saunan hiillokseen, pussilakanoiden unohtamisesta, haluatteko vielä lisää ? No kyllä reissu ihan mukava olikin, vaikka negatiivisia asioita olen tässä vain luetellut.

Huomaan, en yli päässyt oo

Kaikki kipu on erilaista. Ihmiset suhtautuvat erilailla asioihin ja tämän takia joku asia saa toisen makaamaan sängyssä tunnottamana viikkoja, kun toinen vain kohauttaa olkapäitään ja jatkaa elämäänsä normaalisti. Siksi ei ikinä saisi sanoa toiselle, että sinä liioittelet tätä asiaa, kun itket siinä vieläkin vaikka tapahtuneesta on jo puoli vuotta. Kaikki tuntevat asiat eri tavoilla, suhtautuvat siihen erilailla ja selviytyvät siitä omilla keinoillansa. Kaikki tavat ovat oikeita, vaikka se voisi saada ihmiset hämilleen.

 

Itse esim. en voi tietää miltä tuntuu vanhempien ero. Se oli minulle niin normaali asia pienempänä, ettei tuossa häärää ketään miespuolista. Myöhemmin vasta rupesin miettimään, että miksei meillä ei olekkaan miestä, jota monet kutsuvat isäksi. Joten en tiedä miltä tuntuu, kun on yhtenäinen perhe. Mutta ne jotka ovat tunteneet sen, voivat tuntea sen tuskan, kun vanhemmat eroavat. Itse en tule koskaan tuntemaan sitä tuskaa. Tai en ainakaan lapsen/nuoren näkökulmasta, en tiedä sitten aikuisempana minkälainen oma perheeni on.

Voin kyllä uskoa, että vanhempien ero on todella kivulias tapahtuma. Toisaalta se voi olla hyvä vaihtoehto, jos vanhempilla on ollut ongelmia, jotka vaikuttavat lapsiin/nuoriin. Toisaalta yhtäkkinen enpäs jaksakkaan sinua enää-ero, ei ole erityisen sovelias. Monethan tekevät niin, että odottavat lapsien kasvavan täysikäisiksi ja vasta sen jälkeen eroavat. Onko se soveliasta, jaa-a. Toki se on parempi, että lapset saavat yhtenäisen perheen, mutta jos vanhemmat eivät pysty antamaan rakkautta, silloinkaan perhe ei ole erityisen hyvä.. Enkä halua nyt loukata ketään.

Meille mikään ei ole mahdotonta

En pystyisi ikinä kuvailemaan kuinka ihana ja antoisa Promotheus leiri oli. Se antoi niin paljon, ajatuksia, ystäviä, muistoja. Vaikka nyt on hieman surullinen ja haikea fiilis leirin loppumisen takia, niin ajattelee vain, että me nähdään vielä. Olemme siis sopineet, että järjestemme monia tapaamisia vielä. Mutta rohkaisen kaikkia menemään, sillä se oli meille kaikille yksi elämämme parhaista viikoista !

 

Mutta nyt kun on palannut tähän arkeen, olo on erittäin tyhjä. Purkaessani laukkua sain monta itkukohtausta ja muutenkin pysyin koko illan hieman syrjässä. Jotenkin aina kun kokee jotain todella mahtavaa, arki tuntuu olevan ihan suoraan sanottuna perseestä. Toivon, että mahdollisimman pian siihenkin nyt tottuisi..

Viikon poissa

Olen siis nyt viikon poissa. Ai miksi ? Minulla on promotheusleiri. Eli siis se on vähän riparin tyylinen leiri, mutta ilman sitä pakotettua kirkkoon kuulumista. Okei, anteeksi. Eivät kaikki ole pakotettuja siihen. Mutta minusta vain tuntuu, että niin monet tekevät sen vain rahasta. Olen monien kuulleen haukkuvan kirkkoa, jumalaa, ym. Sitten kun kysyy, että miksi sitten kävit riparin, niin vastaus on aina sama, raha. Ymmärrän kyllä, että ripari on muutenkin todella mukava kokemus eikä siellä koko ajan puhuta jumalasta. Mutta silti aina rippijuhlissa käydessäni ihmettelen sitä rahan suuruutta. Olet ollut viikon poissa, tässä kaksikymppiä.

Tietenkin siihen voi kuulua kaupunkijaksot, tapaamiset, ym. Mutta silti en ymmärrä miksi annetaan rahaa. Myönnän ajattelevani tätä asiaa hieman kriittisestä näkökulmasta, mutta en vain ymmärrä miksi ihmeessä pitää antaa riparin käyneelle vaikkapa viisisataa euroa. Siitä, että voi olla kummitäti ja mennä naimisiiin kirkossa ? En vain käsitä.

Mutta tämän ei pitänyt olla asiani. Vaan se, että lähden nyt sunnuntaina Promotheusleirille ja tulen ensi viikon sunnuntaina. Eli en pysty kirjoittelemaan. Bye bye hetkeksi aikaa !

Sitä luulee ittensä tuntevansa

Joku teistä anonyymeista silloin linkkasi minulle sen videon, jossa oli laitostyttöjä. En tajunnut heti silloin heti, että he olivat Maailman ihanin tyttö projektista, jonka minä olen juuri myös aloittanut. Eli siis jos joku ei tiedä kyseistä projektia, niin siinä siis otetaan kuvia nuoren valitsimissa vaatteissa ja paikoissa. Teen projektin sen takia, että voisin katsoa itseäni lempeämmin. Ymmärtää, että minussa on virheitä, mutta minun on vain pakko hyväksyä ne. Katsoa kuvia, kohdata itseni.

Harjoitella keskipisteenä olemista, on vain sinä, kamera ja ohjaaja. On vain pakko eläytyä, mennä mukaan siihen. Ensin kyllä ahdisti hieman, poseeraukset eivät olleet edes mielessäni. Ohjaaja sanoi, että mitä on pahinta mitä voisi tapahtua ? Mietin hieman ja sanoin, että se että näet minut heittäytyneenä. Hän sanoi, että on nähnyt minut jo sellaisena, joten sillä ei ole mitään merkitystä. Jos en tykkää kuvista, minun ei ole pakko kohdata niitä. Tuossa on yksi kuva reissusta, muita vielä katselen hieman negatiivisempana. Toivon, että näkemykseni muuttuisi. 

Alapuolella on linkki jos joku haluaa tietää enemmän.

http://www.voimauttavavalokuva.net/etusivu.htm

Vieläkö sä jaksat uskoa, et kyyneleiden takaa aukee kaunis maailma

Välillä tulee niin ahdistunut fiilis, ihan pienestä. Se on aika kamalaa välillä, sillä mä olen todella herkkä. Myönnän sen. Sitten kun edes vähänkin hankala tilanne, tunteet purkautuu yli. Yleensä vain kysyn pääsenkö lenkille, sillä silloin saan olla yksin. Jos olo on erityisen suuttunut, juoksen niin lujaa ja niin kauan kuin pystyn, että sen jälkeen tilalle tulee vain uupumus. Jos olo on vain ahdistunut, sitä yleensä vain laahustaa eteenpäin ajattelematta kummempia ja kuuntelemalla kappaleita mitä nyt sattuu puhelimesta tulemaan.

Välillä taas käperryn sängyn ja seinän väliin istumaan. Tuijotan vain eteeni kyyneleiden valuessa sylissäni olevalle tyynylle. Minulla on siis eräs valkoinen tyyny, johon yleensä vuodatan kyyneleeni. Se on jo hieman mustunut meikeistäni, mutta en huomioi sitä. Kun olen itkuni hoitanut, menen vain vessaan ja pyyhin valuneet meikit. Pistän hieman puuteria punaiselle nenälle ja lähden yleisiin tiloihin. Kukaan ei yleensä kysele, vaikka useimmat voivatkin huomata, että olen itkenyt. Olen huomannut, että itken todella usein. Itken onnesta, ahdistuksesta, surusta, stressistä.. Melkein kaikesta. Välillä se voi olla hieman outoa. Muistan kun yksi viisivuotias tyttö esitti tanssiesityksen isolle yleisölle ja minä itkin vuolaasti katsomossa. Miksi ? Mielestäni tyttö oli niin rohkea.