Tää vaan pahentaa, en haluu jäädä

Lomilta palaaminen on hirveää. Saat olla hetken vapaammin, muistaa entisen elämäsi, hengähtää laitoksen höyryjä pois sisältäsi. Sitten muutaman päivän kuluttua jo laitoksen auto on pihassa ja ohjaaja edessäsi puhalluttamassa äitiäsi. Sitten heipat ja olet taas autossa. Katsot taloa, kunnes sitä ei enää näy. Tervetuloa taas laitokseen, oliko kivaa olla hetki taas vapaa. 

 

Ei sitä hirveästi laitoksessa ajattele, kuinka turhauttavaa on asua täällä. Mutta kun hetken saa taas tuntea sen vapauden, kaverit ympärillä, äidin naurun, herääminen ilman ohjaajan koputtelua, katsominen parvekkeelta tuttuihin maisemiin, hymy ilman syytä, ei lasten huutoja, laulaminen keittiössä. Kaikki se, muistuttaa entisestä elämästä. Ja se satuttaa, liikaa.

Muistan kun joskus lomilla aina itkin, ennen kuin minun piti lähteä. Muistan, kun itkin ja hoin, kuinka haluaisin jäädä. Äiti katsoi minua ja hänen silmistään paistoi tuska. Hän ei pystynyt vaikuttamaan millään lailla asiaan, minun oli pakko lähteä. Kovetin itseäni sitten, ja en enää itkenyt kotona. Rupesin nyyhkyttämään vasta laitoksessa omassa huoneessa ovet suljettuina ja surullinen musiikki taustalla. Nyt kun olen taas ruvennut käymään lomilla, tämä tuska tulee taas. Kuinka haluaisi juosta takaisin sinne, jättää laitoksen taakse. Mutta kun ei, niin ei.

http://www.youtube.com/watch?v=dDNBbKQ-NgA