Kun pihan poikki kuljet, ja jäljet häviää

Millainen on normaali arkirytmini?

05:45 - Herää ihminen, päivä alkaa.

Aamutoimet, aamupalat, ym.

06.30 - Kävelyä bussipysäkille,

kuulokkeet korvissa, raikas ilma.

06:50 - Meno bussiin,

vaihto toiseen bussiin puolen tunnin jälkeen.

07:50 - Kouluun päästy.

14:40 - Koulu loppui, hipsuttelua kaupugille.

Bussin odottelemista kirjastossa, jonkun ihmisen kanssa kaupungilla, riippuen päivästä.

16:15 - Bussin kyydissä takaisin päin.

17:15 - Takaisin laitoksessa, päivällisen syömistä.

Omaa hengailua, riippuen päivästä. Askareet hoidettava, jos on. ( tiskikone, roskikset, ym ) 

20:00 - Iltapala, jonka jälkeen teen yleensä iltatoimet.

21:00 - Yleensä sulkeudun huoneeseeni, valitsen seuraavalle päivälle vaatteita, kirjoitan, ym.

22:00 - Kääriydyn peittoon ja annan nukkumatin viedä mukanaan.

Kuulostaa ehkä rutiininomaiselta, ja niin se hieman on. Tietenkin välillä jään kavereiden luokse suoraan koulusta, ym. 

Mutta koulu ja koulumatkat vievät eniten päivästäni aikaa, melkeinpä 11 tuntia. Siihen välillä voi väsähtää, kun koulu loppuu ja tietää, että pitää odotella vielä 1,5 tuntia ennen kuin pääsee edes bussiin. Muistan kun kuljin taxilla seiskalla ja kasilla, ja minä valitin välillä liian pitkistä matkoista. Joudun istumaan taxissa tunnin, ym. Mutta nyt joudun odottamaan, kävelemään sinne mistä bussi lähtee ja istumaan bussissa sen melkeinpä tunnin. Pitäisi osata arvostaa aina sitä mitä on. Kaipaan niitä aikoja, kun sain pyöräillä kouluun. Haluaisin niin pyöräillä kouluun.. Saisin päättää milloin lähden, mitä kautta menen ja siihen menisi vain se aika mitä pyöräilen. Tietenkin silloin valitti, kun joutui pyöräilemään kouluun. Siellä on kylmä, siellä sataa. Mutta valitus oli silloin kyllä vähäisempää. Mutta minä tyydyn tähän mitä minulla on nyt. Ehkä pitäisi arvostaa sitä, että ylipäätään saan käydä sitä koulua mitä haluan, sillä minullehan monta kertaa ehdotettiin koulun vaihtamista, jotten joutuisi kulkemaan bussilla. En ottanut tarjousta vastaan ja hyvä niin.

Sulla on avaimet onneesi, ne sulla on jo mukana

Elämässä on aina pieniä iloja. Niitä pitäisi tietenkin ajatella enemmän kuin negatiivisia, mutta välillä negatiiviset ajatukset tulee helpommin mieleen. Negatiivinen ajattelutapa on paljon helpompi, siinä voi vain valittaa asioista sen kummempia miettimättä. Positiivisessa ajattelutavassa pitää löydää negatiivisista asioista jotain positiivista, ja se voi olla välillä vaikeaa kaikille, varsinkin huonon päivän sattuessa kohdalla. Itse olen yrittänyt poistaa ajatusmaailmastani mahdollisimman paljon turhia negatiivisia ajatuksia. Vaikka tapahtuisi jotain negatiivista päivässäni, yritän kuitata sen nopeasti ohi, jos asia ei ole vaikea ja jatkan eteenpäin. Tietenkin minä valitan ja negatiivisia ajatuksia mieleeni tulee, mutta yritän välttää niitä, vaikka helpostihan sitä tulee lipsautettua suusta joku pieni valitus vaikka siitä, kuinka joku ihminen on epäreilu tai kännykkä ei toimi halutulla tavalla.

 Voisin kertoa vaikka itse pieni iloja tästä päivästä. En kerro mitään negatiivista, vain niitä posiitivia ajatuksia. Olin tänään tyytyväinen ulkonäkööni ja tunsin itseni itsevarmaksi ilman, että olisin miettinyt huonoja puoliani. Pidin siitä kun kävelin ja hiukseni hohtivat oranssia väriä. Olin myös iloinen siitä, että saimme terveystiedon posterin tehtyä koulussa. Koulussa oli hyvää ruokaa kerrankin. Sain luettua kirjastossa kaksi tuntia Yhteiskuntaopin kokeeseen. Kävin psykologilla ja kerroin viimeinkin minne olen hakenut ysin jälkeen. Sain viimeinkin kahvia, kun olin odottanut sitä niin kauan. Käsirasva tuoksui hyvältä ja aurinko paistoi lämpimästi ikkunasta. Sain purettua tavarani lomien jäljiltä ja vietyä ne pesukoneeseen. Mukava ohjaaja oli töissä, jonka kanssa voi puhua. Sain viimeinkin päällystettyä yhden pokkarin, jonka reunat hieman repsauttivat. Voisin luetella näitä paljon enemmänkin, mutta ehkä nämä riittää. Jokaisessa päivässä on jotain positiivista, ne pitää vain löytää.

Sä multa katoat ja joskus maahan vajoat

Hieman ärsyttää, että äiteen kone on kummallisesti taas rikki ja joudun näpyttelemään tätä kännykälläni. Olen siis ollut äiteen luona keskiviikosta lähtien ja huomenna sipsuttelen junaan. Ihan hyvin on mennyt, vaikka en tunne oikein ketään täältä kaupungista. Aika on kyllä silti kulunut, joskus hieman omalla painollaan. Ajatukseni silti liikkuvat harmittavan usein erääseen asiaan, jota olen selvittänyt yhden ihmisen kanssa. En oikein tiedä mitä minun pitäisi ajatella, vaikka asia ei niin hirvittävän tärkeä olekkaan, ihminen on minulle yksi tärkeimmistä, joten varmasti ymmärrettävää, että asiaa pohdin. Toivon ajan kuluvan ja asioiden selkenevän, mutta myös sitä, että molemmat osapuolet ymmärtäisivät toisiaan.

Kun elämää en oo vielä nähnytkään

Elämässä kaikki tekevät virheitä. Se on kylmä fakta, joka on kaikkien hyväksyttävä. Jotkut pääsevät yli helposti virheistään ja hyväksyvät ne osana elämää. Toiset voivat murehtia niitä monta päivää putkeen ja syyttää itseään. Itse yritän hyväksyä aina, etten voi asialle enää mitään. Jos olen aiheuttanut jollekkin ihmisille mielipahaa, pyydän tietenkin anteeksi ja haluaisin hyvittää tekoani vielä jollain, jos olen pahastikkin loukkannut kyseistä henkilöä. Jos teen virheen, sanon itselleni, että se on ihan okei. Aina ei voi onnistua. Jos saan kokeesta hieman huonon arvosanan, tai ostankin kaupasta väärää keksilajia, en jää murehtimaan asiaa kauaksi. Yritän saada sen mahdollisimman nopeasti mielestäni pois ja se onnistuu aika usein. Mutta silloin kun tekee ihmissuhteissa virheitä, vääriä sanoja tai vääriä merkityksiä, olo on paljon pahempi ja sitä ei saakkaan niin nopeasti ohitettua.

 En myöskään haluaisi loukata ihmisiä, jotka ovat minulle läheisiä, joten se satuttaa, jos saan heidät huonolle tuulelle sanomieni tai tekemieni takia. Mutta niihinkään asioihin ei saa liikaa jäädä roikkumaan. Pitää pyytää anteeksi, pahoitella, mutta jatkaa sen jälkeen eteenpäin. Se ei hyödytä mitään, jos viikonkin päästä syyttää itseään, miksi teit niin. Välillä tätä asiaa on vaikea muistaa. Mutta kaikista asioista selviää, virheitä tulee ja menee. Suuret virheet tietenkin voivat tulla koko elämän mukana esim. ajanut humalassa autoa, törmännyt puuhun ja saanut jonkun vakavan vamman. Tietenkin se on surullista, mutta ei kannata jäädä miettimään, entä jos-kysymyksiä. Entä jos en olisi mennyt baariin, entä jos olisin mennyt taxilla kotiin. Jossittelu ei kannata, vaikka varmasti kaikki siihen syyllistyvät välillä. Voin itse myöntää heti, että näin on tapahtunut kohdallani monesti. Mutta elämä jatkuu.

Kenen vuoksi vuodatat sä kyyneleitäsi

Mieleni tuntuu suojelevan minua. Aina kun olen ollut surullinen esim. edellispäivänä, seuraavana päivänä olen naurava ja puhelias. Yhtäkkiä surullisesta ja alakuloisesta, tulee huoleton ja hymyilevä. Se on ollut aina jotenkin suojelemisreaktio, etten jäisi liian surulliseksi. Enkä voi tälle asialle mitään, se tuntuu tulevan niin automaattisesti. En tiedä onko näin kaikilla, mutta itselläni olen ainakin huomannut tämän piirteen. Myös usein kun murehdin jotain paljon, yhtäkkiä mieleni laittaa minut murehtimaan toisia, enkä mieti niin paljon omia murheitani. Voin vaikka murehtia mummoa, jonka vieressä joku nuori polttaa. Entä jos hän ei pidä tupakan savusta, onko polttajan pakko olla juuri siinä? Voin miettiä yksinäistä ilmapalloa ja kuinka joku lapsi sen nähdessään alkaa itkemään äidilleen, kuinka hänellä ei ole sellaista. 

Välillä reaktio on minun mielestäni hyödyllinen, etten ole itse niin maassa, vaan höpötän turhanpäiväisiä. Välillä taas nauran ja itken vuoronperään, tai samaan aikaan. Yksi kaverini joskus pelästyi, kun itkin suruun, mutta samalla nauroin. Mutta välillä se reaktio, että murehdin toisia, että unohtaisin omat murheeni, on stressaavaa. Vaikka en ajattele sillä hetkellä minua mieltä alentavia asioita, jään pohtimaan ohimennyttä ihmistä, jolla luulen olevan joku huoli, vaikka hän voisi olla ihan pirteä. Mutta mieleni toimii tällä tavalla, enkä voi sille asialle mitään.