Kenen vuoksi vuodatat sä kyyneleitäsi

Mieleni tuntuu suojelevan minua. Aina kun olen ollut surullinen esim. edellispäivänä, seuraavana päivänä olen naurava ja puhelias. Yhtäkkiä surullisesta ja alakuloisesta, tulee huoleton ja hymyilevä. Se on ollut aina jotenkin suojelemisreaktio, etten jäisi liian surulliseksi. Enkä voi tälle asialle mitään, se tuntuu tulevan niin automaattisesti. En tiedä onko näin kaikilla, mutta itselläni olen ainakin huomannut tämän piirteen. Myös usein kun murehdin jotain paljon, yhtäkkiä mieleni laittaa minut murehtimaan toisia, enkä mieti niin paljon omia murheitani. Voin vaikka murehtia mummoa, jonka vieressä joku nuori polttaa. Entä jos hän ei pidä tupakan savusta, onko polttajan pakko olla juuri siinä? Voin miettiä yksinäistä ilmapalloa ja kuinka joku lapsi sen nähdessään alkaa itkemään äidilleen, kuinka hänellä ei ole sellaista. 

Välillä reaktio on minun mielestäni hyödyllinen, etten ole itse niin maassa, vaan höpötän turhanpäiväisiä. Välillä taas nauran ja itken vuoronperään, tai samaan aikaan. Yksi kaverini joskus pelästyi, kun itkin suruun, mutta samalla nauroin. Mutta välillä se reaktio, että murehdin toisia, että unohtaisin omat murheeni, on stressaavaa. Vaikka en ajattele sillä hetkellä minua mieltä alentavia asioita, jään pohtimaan ohimennyttä ihmistä, jolla luulen olevan joku huoli, vaikka hän voisi olla ihan pirteä. Mutta mieleni toimii tällä tavalla, enkä voi sille asialle mitään.