Kirjoittamisesta tulee vaikeampaa ja vaikeampaa, kun sitä puskee vain eteenpäin. Ei tänään, ehkä huomenna, katsotaan ensi viikolla. Tulee paljon asioita, enemmän kirjoitettavampaa, ehkäpä ylihuomenna sitten kirjoitan kaiken ylös. Tai muutaman päivän kuluttua.
Päiväkirjaan kirjoittamisenkin olen laiminlyönyt melkein kokonaan ja se harmittaa minua. En enää jotenkin osaa asettua ja antaa sille asialle aikaa. Tekstiä tulee aina, kyse ei ole siitä. Saan kyllä edelleen kirjoitettua ajatukseni sanoiksi, mutta se aika siihen on jossain muualla. Minuutit, jotka kirjoittamiseen voisin käyttää lähtevätkin muualle. Ne lähtevät kuntosalille, opiskelemaan, kavereita tapaamaan. Vaikka huudankin heidän peräänsä vastauksensa tulee, ei kerkeä, katsotaan myöhemmin.
Elämäni on hyvässä kunnossa. Opiskelut sujuvat, liikuntaa tulee harrastettua säännöllisesti, henkinen hyvinvointi on pysynyt mallillaan ja läheiset ympärillä. Ehkä suurin muutos mitä nyt on tapahtunut on se, että olen muuttanut itsenäistymisasuntoon. Lastensuojeluyksiköissä on yleensä siis itsenäistymisasuntoja, johon ennen täysi-ikäisyyttä mennään "harjoittelemaan" yksin asumista ja itsenäisesti toimimista. Mitä tämä siis käytännössä minun elämässäni tarkoittaa? Käyn itse kaupassa hakemassa ruokatarvikkeeni ja teen itselleni ruuat. Kaikki lastensuojeluyksikön säännöt eivät enää koske minua ja saan enemmän vapauksia. Jos lähden jonnekkin menen ilmoittamaan siitä ohjaajille, mutta muuten saan liikkua aika vapaasti. Tietenkin kotiintuloajat koskevat myös minua, mutta minun ei tarvitse tulla enää syömään jossain välissä, että hoidan itse ruokailuni. Elektroniikka myös pysyy minulla koko ajan eikä minun tarvitse enää palauttaa mitään yöksi toimistoon.
Olin aluksi hieman jännittynyt, mutta tietenkin innoissani tulevasta muutosta. Ensimmäiset päivät menivät totutteluun ja tavaroiden järjestelemiseen. Muistan kuinka ensimmäisenä iltana tunsin oloni todella oudoksi, kun söin viinirypäleitä sohvalla kello kymmenen illalla. Syöminen sohvalla ei ole sallittua eikä iltapalan jälkeen enää saisi syödä. Säännöt eivät tietenkään koskeneet minua, mutta minusta tuntui, että tein jotain väärin. Hiljaisuus tuli myös minulle isona yllätyksenä. Jouduin pitämään televisiota, radiota ja spotifyta päällä, koska en kestänyt niin suurta äänettömyyttä alkuun. Olin tottunut, että ympärillä pyörii koko ajan ihmisiä, televisio pauhuu ja joka puolelta kuuluu jonkinlaisia ääniä.
Mutta aika kului ja päivien vaihtuessa viikoiksi, aloin tottumaan eikä minua enää häiritse esim. se, että täällä on hieman hiljaista. Nautin myös siitä, että kykenen olemaan kokonaan rauhassa, jos niin haluan eikä minun tarvitse ottaa kenenkään kontaktia.
Olen iloinen, että saan päättää itse asioista esim. mitä laitan ruuaksi, milloin lähden jonnekkin. Rakkauteni ruuanlaittoon on myös palannut aikamoisella rytinällä. Yläasteella muistan leiponeeni paljon ja ruuanlaittokin kiinnosti. Se on pysynyt koko ajan vierelläni, mutta hieman piilossa. Nyt kun saan itse tehdä ruokaa, se on pompahtanut esiin. En myöskään tyydy pelkkiin nuudeleihin tai makarooneihin, että haluan tehdä ihan itse ruokaa alusta alkaen. Tosin ensimmäisinä päivinä tein melkein kymmenelle hengelle annoksen ja syödessäni tajusin, että eihän tästä otakkaan kukaan muu kuin minä. Roskis kiitti, mutta minä viisastuin ja aloin tekemään pienempiä annoksia.
Pikkuhiljaa tässä se täysi-ikäisyys koittaa ja oma asunto. Pelottaa, mutta pakahdun onnesta, kun ajattelenkin sitä hetkeä, kun tavarani tuodaan asuntooni, lastensuojeluyksikön henkilökunta hyvästelee ja jään yksin asuuntoni. Helmikuu, täältä tullaan.
