Niin ovat vuodet lyöneet jäljet meihin molempiin

" Roosa, Roosa ", pikkupoika hokeaa nimeäni. " No ", kysyn ja otan kuulokkeeni pois korvista, että kuulen häntä paremmin. " Kauan sä oot ollu täällä ? " poika kysyy ja hämmennyn hiukan. " Kaksi ja puoli vuotta ", sanon mahdollisimman selkeästi, että hän ymmärtää minua. " Aijjaa ", poika vastaa ja jatkaa leikkejään. Hän on hetken hiljaa, kunnes hän taas kysyy kysymyksen : " Roosa, tiiäksä kauan mä oon ollu täällä ? "

Mietin hetken, mutta en saa päähääni mitään lukemaa. " En tiedä ", sanon rehellisesti pojalle, jonka katse on suuntautunut autoihin. " Mäkään en tiedä ", poika vain naurahtaa. Kumpa minäkään en tietäisi kauan olen ollut täällä.. " Mutta mä olin täällä ennen sua ", poika vain hymähtää.

" Roosa ", murrosiässä oleva poika sanoo nimeni ja pitää silti katseensa telkkarissa. " No ? " kysyn ja pidän itsekkin silmäni kohdistuneina Simpsonien keltaiseen ihoon. " Jouduksä olee täällä 18 vuotiaaksi asti ? " hän kysyy ja sivusilmällä katsoo minua. " Joudun ", huokaisen ja mietin, kuinka kovasti olisin halunnut sanoa, etten joudu. Mutta en pysty kiertämään totuutta. Tai ainakin laitoksissa olen 18-vuotiaaksi saakka. " Mäkin joudun ", poika hymähtää.

 " Ärsyttääkö sua olla laitoksessa ", pari vuotta nuorempi tyttö kysyy minulta ollessamme minun huoneessani. " Ärsyttää ", naurahdan ja hypistelen tavaroita edestakaisin pöydälläni. " Mä ainakin haluaisin pois täältä ", tyttö huokaisee ja katselee touhujani. Olen vain hiljaa, en tiedä mitä sanoa. Niin monet haluavat pois, silti joutuvat jäämään omien syidensä takia. Joko itsensä tai perheen. " Mä en edes tiedä milloin mä pääsen pois ", hän vain sanoo, ilman minkäänlaista äänensävyä. Ja ymmärtäähän sen. En tiedä kumpi on pahempi vaihtoehto, tietää milloin pääsee pois vai elää toivossa tietämättä ulospääsyn päivää. Toivossa olisi varmaan ihan mukavaa elää, vaikka se olisikin valehtelua. Olen kyllä silti tyytyväinen omaan vaihtoehtooni eli tiedän milloin pääsen pois.

 

Sä voit kertoo kavereilles, että olen sellainen, että soitan kitaraa, vaikka oikeasti en.

Rupesin miettimään, kuinka hyvin te edes tunnette minua. Kuka muistaa nimeni, kuka pystyisi kertomaan lemmikkieläimieni nimet ja mitä musiikkia kuuntelen. Ja tiedän, ne jotka tuntevat minut oikeassa elämässä voivat tietää vastaukset noihin, mutta en kysynytkään teiltä. Voisin ihan hyvin valehdella asioista. Olen harrastanut lentopalloa viisi vuotta, tykkään vauvojen hoitamisesta ja viikkorahani on 20 euroa. Voisin valehdella melkeinpä mitä tahansa, ja te ette varmaan saisi selville totuutta. 

 

Ja en nyt tarkoita niitä netissä liikkuvia esim. facebookissa, jossa he ottavat jonkun toisen ihmisen kuvat ja vaihtavat vain vähän tietoja. En nyt ole puhumassa niistä. Mutta blogissa, olisi varmaan aika raskasta pitää jotain eri roolia. Blogissa sitä joutuu kertomaan asioista. Jos minä esim. valehtelisin, että pelaan lentopalloa ja joku lentopalloilija tulisi kysymään jotain, en tietäisi mitä sanoa. En tiedä lentopallosta mitään. Jotenkin sitä blogimaailmassa luottaa melkein aina siihen, että ihmiset ovat aitoja. Varmaan juuri sen takia, koska he kertovat elämästään. Itse en pystyisi kertomaan jonkun toisen elämästä, haluan ensin vain selvitellä omaani.

 

Seinät sulkee ympyräs kun juokset karkuun itseäs

Olen nyt miettinyt tässä muutamana päivänä asiaa, josta puhuimme Protu leirillä. Eli siis suvaitsetko suvaitsemattomuutta. Suvaitsevaiset ihmiset suvaitsevat kaikenlaisest ihmiset, eikö niin ? Mutta entä jos suvaitsevaiset ihmiset eivät suvaitse suvaitsemattomia ihmisiä ? Silloinhan suvaitsevaisesta ihmisestä tulee suvaitsematon, koska hän ei suvaitse suvaitsemattomia ihmisiä. Meneekö pää sekaisin ? Pahoittelen.

Olen itse nyt pohdiskellut tätä. Tuleeko suvaitsevasta ihmisestä suvaitsematon, jos hän ei hyväksy suvaitsemattomia ihmisiä ? En osaa vastata tähän kysymykseen. Itselläni on ollut välillä  vähän ärsyynnyksen tunteita suvaitsemattomia ihmisiä kohtaan, mutta kyllä heitäkin pitää ymmärtää. He ovat vain ihmisiä, joilla on hieman erilaiset arvot. Tietenkin sen ymmärtää, jos joku ihminen ei suvaitse vaikka naapuriaan, joka aina heittää roskat hänen pihalleen. Sehän on ihan ymmärrettävää, eikö vain ?

Tuut järkiisi taas ja annat vaan olla

Tuntuu, että välillä on vaikea ohjata elämäänsä. Pitäisi pitää kaikki koossa, koulu, ihmissuhteet, itsensä, koti, kaikki. Mutta tuntuu, että se vaatii välillä niin paljon voimia. En tiedä miksi, mutta mielialani näiden asioiden suhteen on laskussa. Jotenkin sitä vain yrittää ohjailla asioita oikeaan suuntaan, mutta silti ne tuntuvat törmäilevän ja saavan säröjä. Kun menee korjaamaan jotain asiaa, toinen huutaa tuskasta. On vaikea päättää, miten menettelisi. Pitäisi vain ryhdistäytyä ja saada kaikki asiat hyvään suuntaan.

Tämä olisi vain paljon helpompaa, jos tietäisi miksi jatkaa. Mitä tarkoitusta kaikella on ? Minun pitäisi unohtaa tuo kysymys. En välttämättä ikinä saa siihen vastausta, joten miksi kidutan itseäni miettimällä sitä. Vai olenko niin tyhmä, että oikeasti luulen saavani vastauksen, kun möyhennän ja myörin ajatuksissani. Käännän jokaisen pikku nurkan ylösalaisin. Mutta se satuttaa, henkisesti. Pitäisi vain tyytyä tähän tilanteeseen. En tiedä vastausta ja se on okei. Miksi silti huomaan ajatuksieni huutavan sisältäni, ei se ole okei !  

Kadottanut olenko todellisuudentajun, hajun siitä, mikä uhkaa koko ajan?

Voisin nyt kertoa asioista, joista olin meinannut kertoa tänne. Mutta mitä jos en kerrokkaan ? Jätän ne vielä sisälleni, muiden asioiden joukkoon lepäilemään. Ehkä ne eivät ole vielä valmiita tulemaan päivänvaloon. Ehkä ne rakastavat pimeyttä, ehkä en halua satuttaa heitä. Minun pitää vain pikkuhiljaa saada ne päivänvaloon. Tietenkin voisin ne repäistä heti sieltä, mutta he eivät olisi vielä valmiita. Pelkääviä, pieniä, päivänvalossa rapistuneita ajatuksia ei ole mukava nähdä tai lukea.

 Voisin vain pölöttää ihan turhanpäiväisestä. Kuinka esim. mietin, hakisinko huulirasvan (jonka hajua kaverini inhoaa ) yöpöydältäni. Tiedän kuitenkin, etten hae sitä ennen kuin konevuoroni loppuu. Tai voisin kertoa selittää pitkästi siitä kuinka heilutan jalkaani pöydän reunaa vasten. Teekuppi on vieressäni ja vieressä olevasta ikkunasta säteilee hieman häiritsevästi auringonsäteitä. Mutta en jaksa kertoa teille niin turhanpäiväisistä asioista. Mutta minähän kerroin jo. Mutta en kaikkea. Ja jos mietit nyt, mitä minä yritän kertoa tällä postauksella, niin.. En tiedä itsekkään. Ehkä joku teistä voisi tajuta sen.

 

Sä katsot mua silmiin, muttet niitten taakse nää.

Luin äsken vanhoja tekstejäni viime vuoden elokuulta ja jotenkin otsani meni ryppyyn. Välillä olin niin onnellinen, että oli todella haikea lukea sitä. Välillä näytin olevani ihan maassa ja se sai minut hetkeksi kääntämään katseeni pois. Jotkut voivat lukea niitä, jaa hän on tässä vähän surullinen, mitä siitä. Mutta minä tiedän ne tuntemukset mitä se ihminen on kokenut kirjoittaessaan sitä tiettyä tekstiä. Ja se satuttaa jotenkin, oudolla tavalla. Jotenkin sitä järkyttää, että on kärsinyt niin samoista tunteista niin kauan.

 En ole täällä blogin puolella maininnutkaan, mutta luin tuossa yksi päivä psykologin lausuntoa ja hän siinä totesi, että minulla olisi lapsuuden traumoja ja ahdistuneisuushäiriö. Tietenkin menin heti googlettamaan, mitä tuo jälkimmäinen ihan kokonaisuudessaan tarkoittaa. Huomasin, että moni kohta sopi minulle. Tavallaan se veti hiljaiseksi. En kyllä pidä itseäni nyt mitenkään sairaana tai yritä teille kertoa, että huomatkaa kuinka minulla on ongelmia. Ei, en yritä olla tuollainen. Sain vain tietää pari asiaa ja ajattelin kertoa siitä täällä, sillä tämähän kertoo myös elämästäni, vaikka ajatuksiani ja mietteitäni suurimmaksi osaksi tänne laitan.

Jos näkee vain mustaa ja valkoista, ei nää noita harmaan sävyjä

Huonoa elämää on vaikea määritellä. Jotkut masentuvat, ilman mitään erityistä syytä, ja elämä heistä tuntuu paskalta. Onko heillä siis huono elämä, koska he kokevat niin ? Joillekkin sattuu ja tapahtuu asioita, mutta he eivät välitä niistä ja jatkavat positiivisesti eteenpäin. Onko heillä siis hyvä elämä, vaikka he ovat kokeneet huonoja asioita, mutta he pitävät elämästään ? Määritelläänkö huono/hyvä elämä omien tuntemuksien mukaan vai muiden ihmisten arvioiden perusteella ?

Joidenkin ihmisten on varmasti vaikea käsittää, miten joku voi sanoa elämänsä olevan perseestä, vaikka hän näkee vain normaalin henkilön. Joillekkin elämä vain tuntuu raskaalta, vaikka he eivät niin sanotusti "huonoja asioita" ole kokeneet. Mutta perustellaanko huono/hyvä elämä kokemuksien perusteella ? Vai ihmisen oman mielialan. Jos joku on positiivinen ja tykkää elämästään, niin kai hänen elämänsä on hyvä. Jos joku on masentunut ja elämä tuntuu vain taakalta, kai hänen elämänsä on huono. Vai voiko edes huonoa ja hyvää elämää määritellä ? Miksi sitä pitää edes yksinkertaisesti määritellä ?

Oliko ennen kaikki paremmin

Kaikki varmasti muistavat elämästään jonkun täydellisen hetken. Jotkut välttämättä eivät usko täydellisyyteen, en minäkään ihmisissä, mutta hetkissä kyllä. Minulle kyllä käy usein niin, että huomaan sen olleen täydellinen hetki kun se on ohi. En siinä hetkessä välttämättä ajattele, että voi kun täydellistä, muistan tämän aina. Elän sitä hetkeä ja myöhemmin muistofilmiäni katsellen ajatuksissani huomaan, että hetkihän oli jotain taianomaista, vaikka sitä ei siinä tajunnut.

 Olen monesti ajatellut, että nyt teen täydellisen hetken. Otan tämän kahvikupin, istun tähän sohvalle viltin kanssa ja luen kirjaa. Loppujen lopuksi se ei ole täydellistä. Viltti kutittaa, kahvia läikkyy lattialle, kun siirrän vilttiä ja loppujen lopuksi ei enää huvita. Varmasti kyllä voi tehdä hetkiä, joista nauttii. Kyllä varmaan osa osaa tehdä myös täydellisiäkin hetkiä. Minulla vain yleensä tapahtuu niin, että ne ovat ohi ennen kuin ymmärrän niiden täydellisyyden.