Niin ovat vuodet lyöneet jäljet meihin molempiin

" Roosa, Roosa ", pikkupoika hokeaa nimeäni. " No ", kysyn ja otan kuulokkeeni pois korvista, että kuulen häntä paremmin. " Kauan sä oot ollu täällä ? " poika kysyy ja hämmennyn hiukan. " Kaksi ja puoli vuotta ", sanon mahdollisimman selkeästi, että hän ymmärtää minua. " Aijjaa ", poika vastaa ja jatkaa leikkejään. Hän on hetken hiljaa, kunnes hän taas kysyy kysymyksen : " Roosa, tiiäksä kauan mä oon ollu täällä ? "

Mietin hetken, mutta en saa päähääni mitään lukemaa. " En tiedä ", sanon rehellisesti pojalle, jonka katse on suuntautunut autoihin. " Mäkään en tiedä ", poika vain naurahtaa. Kumpa minäkään en tietäisi kauan olen ollut täällä.. " Mutta mä olin täällä ennen sua ", poika vain hymähtää.

" Roosa ", murrosiässä oleva poika sanoo nimeni ja pitää silti katseensa telkkarissa. " No ? " kysyn ja pidän itsekkin silmäni kohdistuneina Simpsonien keltaiseen ihoon. " Jouduksä olee täällä 18 vuotiaaksi asti ? " hän kysyy ja sivusilmällä katsoo minua. " Joudun ", huokaisen ja mietin, kuinka kovasti olisin halunnut sanoa, etten joudu. Mutta en pysty kiertämään totuutta. Tai ainakin laitoksissa olen 18-vuotiaaksi saakka. " Mäkin joudun ", poika hymähtää.

 " Ärsyttääkö sua olla laitoksessa ", pari vuotta nuorempi tyttö kysyy minulta ollessamme minun huoneessani. " Ärsyttää ", naurahdan ja hypistelen tavaroita edestakaisin pöydälläni. " Mä ainakin haluaisin pois täältä ", tyttö huokaisee ja katselee touhujani. Olen vain hiljaa, en tiedä mitä sanoa. Niin monet haluavat pois, silti joutuvat jäämään omien syidensä takia. Joko itsensä tai perheen. " Mä en edes tiedä milloin mä pääsen pois ", hän vain sanoo, ilman minkäänlaista äänensävyä. Ja ymmärtäähän sen. En tiedä kumpi on pahempi vaihtoehto, tietää milloin pääsee pois vai elää toivossa tietämättä ulospääsyn päivää. Toivossa olisi varmaan ihan mukavaa elää, vaikka se olisikin valehtelua. Olen kyllä silti tyytyväinen omaan vaihtoehtooni eli tiedän milloin pääsen pois.