Miten jouduin laitokseen

Nyt on kolme vuotta täynnä laitoselämää. 23.5.2010 jouduin laitokseen ja kysymyspostauksessa kysyttiin minkälainen tilanne se oli. Ajattelin nyt kertoa sen.

Pahoittelen pitkää tekstiä.

Olin siis kaksitoista vuotias tyttö, joka ei ollut vielä miettinyt maailman pahuutta. Oli huomannut kyllä minkälaisia ihmisiä maailmassa oli, mutta ajatteli niiden olevan kaukana kodista. Olin hyvin lapsellinen. Tuon päivän edellisenä iltana äitini on lähtenyt vähän juomaan, hän on tullut suurinpiirtein kahden maissa kotiin.

Makaan patjalla parvekkeella, oli niin kuuma mielestäni, että halusin pihalle. Havahdun siihen, kun puhelimeni päästää sointuja. Otan sen uneliaasti käteeni ja huomaan nimen, siskoni. Ihmettelen, miksi hän soittaa (seitsemältä-kahdeksalta) aamulla, mutta vastaan. Hänen hätääntynyt ääni täyttää korvani ja kuuluu kysymys, nukkuuko äiti ?

Kysymys on mielestäni erittäin turha, tietenkin hän varmasti nukkuu, miksi se asia pitäisi varmistaa ? Siskon hätääntynyt ääni saa minut kuitenkin liikkumaan olohuoneeseen, jossa on äidin sänky. Äiti nukkuu siellä, mutta myös tuntematon mies. Olen järkyttynyt. Yleensä hän ei koskaan ole miehiin tekemisissä.

Kerron siskolleni, että äiti nukkuu ja ajattelen jo kysyä häneltä, että miksi hän kyselee näin turhia, mutta en saa suuvuoroa. " Nyt yrität herättää sitä ! " kuuluu käsky puhelimestani. Tottelen kyselemättä ja huomaan kauhukseni, ettei äiti herää vaikka puhelen hänelle. Hänen vieressään oleva mies kyllä herää ja katsoo minua hämmästyneenä.

Hän huomaa herättelyni ja yrittää myös herättää äitiäni. Kumpikaan ei onnistu ja sanon sen siskolleni. Hänen itkuinen ääni kuulostaa kauhealta ja alan itsekkin hätääntyä. " Se soitti mulle tänään viiden maissa ja uhkasi tappaa itsensä ", siskoni parkaisee. Tajuan, että nyt on vakavasta asiasta kyse.

Siskoni soittaa terveyskeskukseen ja tuntematon mies hipsii pois asunnosta, onneksi. Tuijottelen ikkunasta kaukaisuuteen, kunnes näen terveyskeskuksen auton. Sieltä hyppää muutamia ihmisiä ja he juoksevat kerrostalon rappuun. Menen avaamaan oven ja he ryntäävät sisälle. He löytävät äitini ja aloittavat heti. He puhuvat paljon, korottavat ääntänsä, mutta äitini ei reagoi millään lailla. Sen jälkeen he ravistelevat, äitini päästää ihme ääniä suustaan.

 Katson vierestä, en pysty kääntämään katsettani vaikka haluaisin. He alkavat nostaa häntä ja läpsivät naamalle, äitini ei päästä yhtäkään järkevää sanaa suustaan. He hakevat paarit ja sen jälkeen yksi mies puhuttelee minua. Nimeni, ikäni, olenko sukua. Vastaan kysymyksiin, jonka jälkeen hän kiertää nopeasti asunnon. " Milloin viimeksi äitisi on tehnyt ruokaa ? " mies kysyy ja vastaan, että eilen. Hän ei meinaa uskoa minua tiskivuoren takia. He onneksi lähtevät vieden äidin mukanaan ja jään yksin asuntoon ajatuksieni kanssa.

Soittelen siskolleni ja hän lupaa tulla mahdollisimman pian, hän varoittaa pian tulevasta sosiaalityöntekijästä. Sossu, mielessäni pilkahtaa ja muistan monet puheet, kuinka he pilaavat elämiä. Minua alkaa pelottaa, mutta pidän pintani. 

Ovelle koputetaan hetken kuluttua ja menen avaamaan, tiukkapipoisen näköinen nainen astuu sisälle. " Hei, olen sosiaalityöntekijä Miia (nimi vaihdettu) ", hän sanoo tasaisella äänellä ja ojentaa kättään kättelyyn, mutta en tartu siihen ja hän joutuu vetämään sen takaisin pienesti hymyillen. Hän kiertelee asuntoa ja kyselee kaikkia mahdollisia kysymyksiä. Alan olla jo tuskastunut, kun siskoni viilettää sisälle. Ryntään halamaan häntä ja hän toistelee rauhoittavia sanoja. Sen jälkeen menemme yhdessä kolmestaan juttelemaan olohuoneeseen.

Olohuoneessa siskoni hoitaa suunvuorot sosiaalityöntekijän kanssa ja minä saan levähtää. Vajoan hetken ajatuksiini, kun huomaan Miian puhuvan jostain sijoituksesta. Rupean kuuntelemaan ja tajuan, että minua ollaan sijoittamassa lastensuojelu yksikköön. " Ei ! " minä huudahdan ja siskoni yrittää kääntää sosiaalityöntekijää, mutta ei auta. Hän kaskee minun vain pakata. Rymistän huoneeseeni, itken ja heittelen tavaroitani. Kissani yrittää tulla lähelle, mutta käsken sen häipyä. Siskoni yrittää rauhoitella minua, mutta olen erittäin järkyttyneessä tilassa. Kaikki tapahtuu niin nopeasti.

Joudun silti pakkaamaan ja lähtemään sosiaalityöntekijän raikkaalta haisevaan autoon. Siitä lähti laitoselämäni.

Anssi Kela - Laulu petetyille

Kuinka olisin voinut tietää

Miten olisin voinut aavistaa

Että maailma voi romahtaa

Kun sitä vähiten odottaa

Helpompaa on kelluu vaan ja antaa virran kuljettaa.

Maanantai-iltana olimme muiden nuorten kanssa vähän energisemmällä tuulella kuin yleensä. Voin sanoa, että palohälyttimet soivat ( ei toki savun takia.. ) ja nuoret kiertelivät pitkin taloa huoneeseenmeno ajan jälkeen. Teimme asioita, joita ei saisi tehdä ja seuraukset tulevat perässä.. En tiedä vielä mitä seurauksia tulee, sillä eilen vasta jokaiselle nuorelle pidettiin pieni puhuttelu ja kahdeksalta huoneeseen. Kun johtaja tulee paikalle, tulee kovempi puhuttelu kuulemma.. 

Otimme joskus tuollaisen kuvan kavereidemme kanssa ja idean varmaan tajuatte. Jokaisen ihmisen pitäisi olla ylpeä vartalostaan, vaikka joskus se voikin olla erittäin vaikeaa. Tiedän, että välillä tulee päiviä, jolloin oma ulkonäkö näyttää omasta mielestä suoraan sanottuna ihan sialta, joka on oksentanut juuri päällensä. Itselläkin on ollut vähän itsetunto ongelmia, mutta olen yrittänyt vähentää negatiivisia ajatuksia itseäni kohtaan ja ajatella hyviä puoliani. Minulla on esim. peilini reunoissa pieniä lauseita, olet kaunis, ym. Yritän aina lukea niitä katsoessani peiliin ja tukkia ne ajatukset kallooni.

Katso vielä, sä et tunne yhtään mua

Miksei ihmiset voi myöntää, jos he ovat jossakin asiassa hyviä. Liikuntatunnilla pelataan jalkapalloa, mietitään kuka laitetaan maaliin. Kaikki ovat "kauhuissaan", ei minua nyt voi laittaa sinne. Silti kaikki tietävät, kuka heistä on parhain. Mene maaliin, he pyytävät. Ei, olen niin huono, hän saattaa vastata. Kaikki heistä tietävät, että hän on hyvä. Joten miksi pitää väittää vastaan ? Sitten hän muka alentuunena menee maaliin ja torjuu suurimman osan. Esittää hämmästynyttä ja sanoo, en tiennyt, että olen näin hyvä. Kyllä sinä vain tiesit sen.

Tiedän kyllä, että tuo alkukuvaukseni ei sovi jokaiselle. Jotkut ovat vain niin ujoja, etteivät uskalla rynnätä siihen pisteeseen, missä he ovat hyviä. Voi olla huono itsetunto, ettei pysty myöntämään, että tässä asiassa minä olen hyvä. Joskus ihmiset pelkäävät vain, että he epäonnistuvat, jos menevät sinne. He muistavat kuinka hyviä he ovat joskus ovat olleet, mutta entä jos nyt en ole niin hyvä ? He pelkäävät epäonnistumista niin paljon, että pitävät mielummin hyvän maalivahdin leiman aikaisemmilta kerroilta, kuin tekisivät siihen pienen särön tällä kerralla.

Hänen katseensa on kuin tulta

Tuntuu jotenkin, että nämä viikot menee todella nopeasti. Katsoo vähän kalenteria ja huomaa kuinka paljon tässä kuussa on ollut paljon tekemistä ja paljon vielä tulee olemaan. Muutamia hiostavia kokeita, kavereiden kanssa suunniteltuja tapaamisisia ja koulun puolelta tulleita tapahtumia. Kaikkea mahdollista, joka saa ajan viilettämään nopeasti pois. Tavallaan tälläinenkin on mukavaa välillä, mutta oma aika tuntuu jäävän vähemmälle.

Tunnen itse kyllä olevani vähän ärtyneempi ja helposti suuttuvampi. Sitä ei kyllä kaikki välttämättä huomaa, sillä ajatustenlukijaa ei vielä ole lähipiirissäni. Toki pienet merkit voi huomata, silmän pyörittelyt, hiljaisuuden, tuijottaminen kaukaisuuteen. En nyt silti tarkoita, että olisin ihan stressin ja murheiden partaalla, välillä vain kiireisyys tuntuu.. Liian kiireiseltä ?

Negatiiviset tunteet on kai pakko piilottaa

Tämä on sadas postaus. Tai itse asiassa en tiedä monesko tämä oikeasti olisi, koska poistin yhdessä vaiheessa kaikki puolen vuoden postaukset. Mutta tällä hetkellä se on sadas. Joten mietin mitä sen kunniaksi sitten tekisin. No pahoittelen, mutta erikoispostaus tulee sitten myöhemmin. Ja jos jollakin olisi ideoita sen suhteen, voi ihan vapaasti kertoa. 

Tänään on äitienpäivä niinkuin kaikki varmasti tietävät. Olen tänään menossa tapaamaan äitiäni kolmeksi ja puoleksi tunniksi, puolisiskonikin on siellä silloin. Minua vähän ahdistaa tämä päivä. Tänään pitäisi halata omaa äitiään ja antaa kortti, jossa lukee kaikkea mukavaa. Mutta minä en ole halaamassa, hän halaa minua jos tahtoo. Minulla ei ole mukanani mukavaa korttia jossa kehuisin häntä maasta taivaisiin. Minulla ei ole anteeksiantavainen katse silmissäni. Minulla on vain tilaajalahjaksi saamani huivi, halpaa suklaata ja nopeasti hutaistu leivonnainen. Asenteeni on epäröivä ja hieman torjuva. Toivoin vain, että voisimme keskittyä kaksi tuntia kestävään elokuvaan ja olla puhumatta sen aikana. 

Otettu Irinan kappaleesta Miksi hänkin on täällä

Voinko puhua suoraan?
Vai kuuluuko mun teeskennellä?
Sanoa, että on hauskaa,
Vaikka kaikki menee päin persettä?

Ja jos ihan totta puhutaan,
En jaksais puhuu ollenkaan.

Sinun tahtosi ei ole yhteinen, olen toistaiseksi eri ihminen

Kävelee ja ihminen tulee vastaan. Yritetään väistää, mutta molemmat menevät samaan suuntaan ja ovat kohdakkain taas. Siirrytään vielä vähän, mutta ollaan vieläkin kohdakkain. Pieni vaivaantunut hymy ja vihdoinkin pääsee ohi. Nuo tilanteet ovat jotenkin turhauttavia. Niin on tapahtunut monta kertaa, mutta aina sitä menee juuri sille puolelle mille toinenkin menee ja ollaan taas kasvot vastakkain.

Rupesin miettimään, että onko minun edes järkeä käydä terapiassa. Viime kerrallakin olin hiljaa. Istuimme hiljaisuudessa ja upposin siihen, kunnes terapeutti poksautti kuplan ja sanoi, että minäpä olen puheliaalla tuulella. Pyysinpä sitten lomakkeita, joita voisin täyttää. Rupesimme niiden jälkeen puhumaan itsetuhoisuudestani ja kyllä minä siinä juttelin, mutta rupesin miettimään, että pystynkö minä puhumaan niistä asioista, mistä tulin sinne. Hän on monta kertaa kysynyt, että olenko valmis kertomaan miksi olen siellä, mutta en ole halunnut. En tiedä minkä takia en saa suutani auki.

Minulla on vain se ongelma, että haluan ensin tarkailla tilannetta jonkin aikaa ja sitten vasta kertoa itsestäni asioita. Tuntuu niin pakotetulta yrittää heti kertoa tunteistaan tuntemattomalle ihmisille, joka odottaa sitä. Odotukset ovat korkealla ja minä en yllä niihin asti, en pysty täyttämään niitä. Tiedän, ettei terapiaa pitäisi ottaa suorituksena, mutta minusta tuntuu vähän ahdistavalta yrittää avata suuta vain sen takia, että toinen haluaa sitä.

Mikään ei oo niin piinaavan tuskaista kuin epätietoisuus

Oloni on tällä hetkellä hyvä, ehkä hieman sekainen. Olen viettänyt nyt aikaa kavereiden kanssa ja myös vähän niiden puolituttujenkin. Nauranut vedet silmissä ja ollut kavereiden suostuttelemana. Vähät välittänyt siitä, että nolaako itsensä. Lakannut kynsiä välitunnilla ja miettinyt, että olenko tehnyt kaiken oikein. Juossut yhtäkkiä tarttuen kaverin kädestä kiinni ja kiittänyt toisen ihmisen seurasta. Siivonnut väsyneenä ja ärtyneenä sekä hämmästynyt ihmisen suostuvuudesta.

Epäiletkö milloinkaan, että et jaksaisikaan niellä enempää

Ne jotka eivät koskaan epäonnistu, eivät koskaan yritä mitään.

Tuon aforismin olen hakannut kallooni ja toivon, että se pysyy siellä. Sen avulla olen tehnyt asioita ja toivon, että se auttaisi vielä tulevaisuudessakin. Haluaisin elää mahdollisimman minunlaisen elämän ja kokea todella paljon. Mutta jos ei koskaan uskalla yrittää mitään, elämästäkään ei voi tulla erityisen jännittävä. Myönnän kyllä itsekkin välillä vähän epäröivän, uskallanko minä tehdä tämän ? Mutta yritän aina rohkaista itseäni saamaan uusia kokemuksia.

Joskus sitä tekee isompia sekä rohkeampia päätöksiä ja joskus ne voivat olla pienempiä. Tällä hetkellä mielessäni pyörii hallitus asia. Olen siis pyrkinyt hallitukseen kahden ystäväni kanssa. Yhteensä hallitukseen hakijoita oli 16, joten kaksi opettajaa eivät halunneet päättää, ketkä kaikki pääsevät. Joten nyt meidän pitää tehdä oma vaalimainos ja jokainen koulunoppilas saa äänestää kerran jotakuta henkilöä. Mietin hetken, että luovutanko jo tässä vaiheessa. Tuo aforismi kumminkin pyöri päässäni ja ajattelin yrittää, vaikka minua ei tunne erityisemmin kukaan ja uskon häviäväni, mutta haluan silti yrittää. En minä siitä mitään häviä.

Myös päätöstä, että menisin yksin promotheus leirille, sitä mietin hetken. En kyllä hirveän kauaa, sillä nettisivut rohkaisivat lähtemään mukaan, joten päätin sitten mennä kokeilemaan. Monia uusia ihmisiä, uusi ympäristö, joten miksei ? Pääse edes hetkeksi pois arjen rutiineista. En menetä siitä mitään. No tähän voisi näsäviisaasti vastata, että viikon elämästäni, mutta niitä on tulossa vielä paljon lisää. Toivottavasti.

Tahtoisin itse, mä myös vapauteen

Pelkään. En ole varma mitä minä pelkään, mutta minulla on vain sellainen tunne. Voin pelätä elämää, tulevaisuutta, muiden ihmisen mielipideitä. En ole ihan varma. Vähän ahdistaa nämä samat ympäristöt. Ehkä kaipaisin vaihtelua, mutta en tiedä, miten saisin sitä. Haluaisin uuden ympäristön eri kaupungissa, jossain kauempana täältä.

Kaipaan lapsuuden helppoja aikoja, ei miettinyt sen enempää. Elettiin siinä hetkessä ja oltiin niin hyvä uskoisia. Viattomia. Enkä itse asiassa tiedä mihin pyrin tällä. Ajatukseni ovat liian sekaisin ja haluaisin jonnekkin rauhallisempaan paikkaan. Sitä tarkoitin ensimmäisillä asioilla ja mietin sitten lapsuutta, koska silloin minulla ei olisi näitä murheita. Ne eivät olisi vielä ajankohtaisia. Yhden murheen voisin laittaa tähän Katri Ylanderin sanoilla.

Mistä ihmemaasta oot kotoisin?
Mitä ihmekieltä sitten puhutkin,
Syytät asioista, joita koskaan tehnyt mä en.

Ei puheistasi löydy perää.
Kauan sitten sen jo tajusin,
Oot mennyttä kuin eilinen,
Mut jaksat uskoo vielä huomiseen.

Mä oon kuullut tuon joskus ennenkin,
Muistan ulkoo sun loput kliseetkin.
"Mä oon sun, sä oot mun",
Mä tuskin rakastun.

Etkö huomaa, kun mä tukehdun?

Mitä tahansa mä sanon sulle, niin aina sä luulet,
Että palattais me yhteen. Sä vaan jotain harhoja kuulet,
Mut jaksat uskoo vielä huomiseen.