Kävelee ja ihminen tulee vastaan. Yritetään väistää, mutta molemmat menevät samaan suuntaan ja ovat kohdakkain taas. Siirrytään vielä vähän, mutta ollaan vieläkin kohdakkain. Pieni vaivaantunut hymy ja vihdoinkin pääsee ohi. Nuo tilanteet ovat jotenkin turhauttavia. Niin on tapahtunut monta kertaa, mutta aina sitä menee juuri sille puolelle mille toinenkin menee ja ollaan taas kasvot vastakkain.
Rupesin miettimään, että onko minun edes järkeä käydä terapiassa. Viime kerrallakin olin hiljaa. Istuimme hiljaisuudessa ja upposin siihen, kunnes terapeutti poksautti kuplan ja sanoi, että minäpä olen puheliaalla tuulella. Pyysinpä sitten lomakkeita, joita voisin täyttää. Rupesimme niiden jälkeen puhumaan itsetuhoisuudestani ja kyllä minä siinä juttelin, mutta rupesin miettimään, että pystynkö minä puhumaan niistä asioista, mistä tulin sinne. Hän on monta kertaa kysynyt, että olenko valmis kertomaan miksi olen siellä, mutta en ole halunnut. En tiedä minkä takia en saa suutani auki.
Minulla on vain se ongelma, että haluan ensin tarkailla tilannetta jonkin aikaa ja sitten vasta kertoa itsestäni asioita. Tuntuu niin pakotetulta yrittää heti kertoa tunteistaan tuntemattomalle ihmisille, joka odottaa sitä. Odotukset ovat korkealla ja minä en yllä niihin asti, en pysty täyttämään niitä. Tiedän, ettei terapiaa pitäisi ottaa suorituksena, mutta minusta tuntuu vähän ahdistavalta yrittää avata suuta vain sen takia, että toinen haluaa sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti