Todellisuuden tuntu huumaa pään

Nyt on peruskoulu suoritettu. Olo on hämmästynyt ja epätodellinen, nytkö se on oikeasti ohi. En vieläkään pysty käsittämään, että oppivelvollisuus meni siinä. Ylä-aste riensi vain ohi ja nyt vain katsoo hämmästyneenä päättötodistusta. Mihin ne vuodet menivät. Mutta kun muistelee taakse päin, niin kyllähän se ykkösluokkalainen Roosa verrattuna tämän hetkiseen on hieman lapsellinen. Silloin, kun ei vielä osannut edes lukea tai kirjoittaa. Tehtävät tehtyä sai tarran kirjaan ja välitunnilla leikittiin hippaa. Mutta vuodet ovat kuluneet ja kolhineet. Mutta nyt seison entistä viisaampana, vahvempana ja ymmärtäväisempänä. Päättötodistuksen lukuaineiden KA oli 8,4 ja olen siihen tyytyväinen. Sain myös stipendin, josta olin erittäin yllättynyt. Se oli siitä, kuinka olen kuulemma tehnyt hyviä suorituksia ja ollut positiivisesti mukana äidinkielessä. Rahaa sitä tuli 20 euroa, joka tulee menemään yhden festivaalin lippuun.

Mutta oloni on tällä hetkellä ihan hyvä. Kesälomakin alkoi, mutta itse en ainakaan tällä hetkellä ole erityisen innoissani siitä. Ehkä jos ilmat hieman paranisivat.. En toki halua valittaa, todellisuudessa annan vain tekosyitä syylle miksi en ole onnessani heti kesäloman alkaessa. Haluaisin vain, että äitini ei asuisi niin kaukana. Jos hän olisi asunut samassa paikassa kuin ennen muutti, niin olisin mielelläni mennyt viikon lomille. Viettänyt kavereiden kanssa aikaa illalla, nähnyt muitakin ihmisiä helposti vain kysymyllä heiltä. Mutta loppujen lopuksi käyn vain viikonlopun pituisissa pätkissä äitini luonna. Se on ihan okei, olen tottunut jo, mutta silti mieleni on hieman katkera. Mutta muuttoni pois täältä tulee auttamaan kyllä oloani. 

Ei voi tietää mitä tuo mukanaan vuorokausi

Oloni on tällä hetkellä hieman sekainen. Olen kyllä ollut täällä viikolla paljon iloisempi, mutta tänä aamuna herätessäni muistot hyökkäsivät pitkästä aikaa päälleni. Ne eivät olleet melkeinpä viikkoon yllättäneet, joten hyväksyin sen, että ne tulivat. Itkin, vuodatin kyyneliäni, kunnes vain istuin hiljaisuudessa seinää tuijottaen. Ottelu oli ohi ja olin kestänyt kivun, nyt voin keskittyä muuhun. Pesin kasvoni kylmällä vedellä ja menin keittämään kahvia. Luin siinä sitten taas kerran kuolinilmoituksia. Katsoin minkäikäisenä henkilö oli kuollut ja ketkä olivat jääneet häntä kaipaamaan. Tunsin suurta surua aina, kun huomasin, että henkilö oli ollut vain kuusikymmentä vuotias ja hänen puolisonsa oli jäänyt ikävöimään. 

Mutta hieman iloisempiin asioihin, pian peruskoulu loppuu. Yhdeksän vuotta takana päin, tuntuu uskomattomalta. Ylä-asteen kolme vuottakin meni yllättävän nopeasti, vaikka välillä oli hirveän stressaantunut kokeista ja ärsyyntyminen opettajiin oli täydessä kympissä. Mutta enää viikko ja sen jälkeen hyvästellään. Matkataan kohtia uusia kokemuksia, uuteen paikkaan uusien ihmisten luo. Toivon todella, että pääsen lähihoitaja kouluun, sillä minnekkään muualle en haluaisi. Mutta se nähdään sitten kesällä, kun kirje tipahtaa postilaatikkoon. Rupean varmaan kiljumaan innosta, jos pääsen sinne. Jos taas en pääse, hmm.. Ehkä en halua miettiä vielä sitä, vaikka minulla on kyllä suunniteltuna mitä teen, jos en pääse haluttuun paikkaani. Ai niin, koulussani oli potkijaiset tällä viikolla. Potkijaiset ovat siis pienimuotoinen tapahtuma yhdeksännen luokan oppilaille. Me siis pukeudumme ja meillä on luokkien vastakkaisia pieniä kilpailuja. Minä pukeuduin zombieksi.

Kyllä varmaan tunnistatte missä kohtaa olen, suutani koristaa suloinen hymy.

Tässä näytän hymyileväni oikeasti iloisesti.

Jonkun ajan päästä, tämän kadun vartta kulkee joku muu

En vieläkään ole pystynyt käsittämään erästä asiaa. En tiedä muistatteko, mutta joskus kerroin teille hakeneeni siirtoa toiseen laitokseen. Pois täältä, takaisin kaupunkiin, jossa ovat ystäväni, psykologini, kouluni ja harrastukseni. Kerroin siitä viime syksyllä tänne.

http://laitosnuori.blogspot.fi/2013/09/han-huutaa-paasta-mut-ulos-jumalauta.html 

Sosiaalityöntekijät antoivat siis kieleteisen vastauksen anomukseeni. Olin kuulemma tutussa ja turvallisessa ympäristössä, joten ei kannattaisi sekoittaa elämää muuttamalla. Mutta en tiedä, kuinka hyvin he käsittivät kuinka bussimatkat kuluttivat minua. En voinut myöskään yhtäkkiä lähteä kavereideni luokse, sillä laitoksestani on sinne matkaa n.30 kilometriä. Koko elämäni oli siellä, mikään ei sitonut minua tuppukylään, jossa laitokseni sijaitsi. Joten valitimme siis hallinto-oikeuteen päätöksestä. Äitini asianajaja, minä, äitini, sosiaalityöntekijät ja laitokseni kertoivat näkemyksiään asiasta omalla tavallaan. En tiennyt minkälaista vastausta minun olisi täytynyt odottaa. Ja varsinkin painotan viimeistä sanaa, odottaahan täytyy, sillä päätös ei hetkessä tule.

Tämän viikon perjantaina sitten tapasin laitoksen yksikönjohtajan ja oma ohjaajani kahvilla, sillä heillä oli minulle tärkeää asiaa. Olin jännittynyt, sillä en ollut varma, mistä he puhuisivat minulle. Kun he sitten kertoivat, että hallinto-oikeudelta on tullut päätös, olin niin jännittyneenä. Katsoin vain yksikönjohtajaa, ja rupesin hermoilemaan, kun hän ei ensin kertonut päätöstä. Lopulta hän sanoi, että hallinto-oikeudelta on tullut myöntävä vastaus ja saan vaihtaa laitosta. Olin shokissa, onnenkyyneleet valahtivat poskilleni ja en pystynyt käsittämään asiaa. Mietin vain kuinka viimeinkin pääsisin pois paikasta, josta en pidä. En tarkoita välttämättä niinkään laitosta, vaan sitä ns.tuppukylää. En viihtynyt paikassa ja en muodostanut ystävyyssuhteita. Ja yhtäkkiä elämäni mullistuisi, se helpottuisi. 

En tiennyt mitä sanoa, tapahtuman jälkeen minua vain nauratti. Mieleni ei saanut minua vieläkään uskomaan. Kerroin kavereilleni, jotka olivat ihan innoissaan. Enää heidän tapaamisensa ei ole niin vaikeaa. Äitini hyppi melkein innosta, hän oli iloinen, että pääsisin vihdoin minne haluan. 

Ja nyt on sunnuntai, enkä vieläkään ole saanut päähäni juurtumaan asiaa. Se tuntuu vieläkin epätodelliselta. Mutta minä olen onnellinen, niin käsittämättömän onnellinen. Tuntuu, että taakka harteiltani olisi hävinnyt. Silti tunnen pientä surua, sillä kyllähän minä tulen nykyistä laitostani ikävöimään. Ihmisiä, muistoja ja kaikkea tapahtunutta. 3 vuotta on pitkä aika ja sitä ei pysty, yhtäkkiä mielestä pyyhkimään. Mutta vaikka tiedän itkeväni vielä ja irrottelevan sinitarroja seinistä, olen onnellinen. En tiedä käsitättekö kuinka tärkeä asia minulle oli, mutta voin sanoa, että se on mielessä ollut paljon. 

Itkin viime syksyllä entiselle poikaystävälleni, kuinka sosiaalityöntekijät antoivat kielteisen vastauksen ja jouduin valittamaan hallinto-oikeuteen, pelkäsin silloin vastauksen olevan myös sieltä päästä kielteinen. Entinen poikaystäni sanoi minulle: 

" Tiedätkö, talvisodassakin kaikki ajattelivat suuren Venäjän (Neuvostoliitto silloin) voittavan. Mutta pieni Suomi silti voitti. Ajattele, että sä oot Suomi ja sossut on Venäjä. "

Ajatus tuntui silloin hieman käsittämättömältä, mutta niin pieni Suomi voitti, jos asian haluaa katsoa siltä kantilta.

Olet todella kaunis, elät vain yhden kerran

Olen tyytyväinen kehooni enkä haluaisi muuttaa sitä. Se on kulkenut mukanani aina ja muokkautunut ajan kuluessa. Sen avulla olen kiivennyt puihin, juossut karkuun ihmisiä, hyppinyt hikisenä konsertissa, pongaissut veteen kallioilta. Siihen on tullut arpia, jotka kertovat elämästä. Lapsuuden keinuminen näkyy selässä, kädessä kotitalous luokasta muistuttava palohaavan arpi, jalassa murrosiän kohelointia. Mutta kehoni on ainutlaatuinen, kenellekään ei ole juuri samanlaista.

Tietenkin on ollut aikoja, jolloin on ollut huono itsetunto ja en ole edes pitänyt kehostaan. Kasvoni epäpuhtaudet ovat kamalia, rintani ovat pienet, onko nenäni todella noin suuri. Mutta olen ohittanut ne ajat. Olen hyväksynyt, että kasvoissani on epäpuhtauksia, olen laihanpuoleinen, joten en erityisemmin muotoja omista, kasvonpiirteeni ovat mielestäni ihan kauniit, kun niitäkin on kuvista katsellut. Suhtaudun positiivisesti kehooni enkä enää kirjoita päiväkirjaan, kuinka ruma olen. Murrosiän alussa alkoi oman kehon arvostelu, mutta pikkuhiljaa se hiljeni. Olen mielestäni ihan kaunis, voin myöntää sen. Pidän hiuksistani, kehonrakenteestani, lävistyksistäni. Viimeinkin omistan terveen itsetunnon.

 En ikinä pystyisi menemään kaunesleikkaukseen, minua ällöttäisi kehoni. Siinä olisi jotain, mikä ei ole minun, jotain keinotekoista. En menisi, vaikka minulle maksettaisi, sillä joutuisin elämään kehon kanssa, josta en edes pidä. Tälläinen keho minulle on annettu ja olen tyytyväinen siihen. Olen sopusuhtainen, en haluaisi silikonirintoja, sillä se ei sopisi kehonrakenteeseeni. En myöskään haluaisi rasvanpoistoa, minusta tulisi luuranko, jota ihmiset epäilisivät anorektikoksi. Minulle ei myöskään sopisi isommat ja täyteläisemmät huulet, en haluaisi mitään kasvon kohotuksia, sillä pystyn kyllä elämään ryppyjeni kanssa, sitten kun ne alkavat pikkuhiljaa tulla.

Tässä esim. järkyttäviä esimerkkejä liiallisuuksiin menneistä kauneusleikkauksista

http://www.mtv.fi/viihde/muut/artikkeli/maailman-jarkyttavimmat-kauneusleikkaukset---katso-hirviogalleria-/2996940 

Jos joku teistä on nyt haaveillut menevänsä kauneusleikkaukseen, en tuomitse. Se on oma mielipiteesi ja saat tehdä kehollesi ihan mitä tahdot. Itse en vain halua mitään ylimääräistä kehooni ja muutenkin pidän enemmän luonnollisista ihmisistä, kuin kauneusleikkauksien ylikäyttäjistä. Tietenkin eihän yksi kaunesleikkaus hirveästi ihmistä muuta, mutta oma mielipiteeni on kielteinen niitä kohtaan. Itselläni on hyvä olo tälläisenä.

Järki lyö tunnetta turpaan

Tyttö istuu tuolillaan, juuri sillä, johon on kaikki laukkunsa koonnut. Silmät punaisina, meikit levinneinä itkee pohjattomia kyyneliä. Välillä tuskastuneena vain sulkee silmänsä ja hokee vain sanaa, lopeta. Pitää hiuksistaan kiinni ja yrittää saada muistoja loppumaan. Mutta muistot eivät lähde, ne pysyvät mielessä, näkyvät selkeinä. Hän haluaisi huutaa, huutaa niin kauan, ettei ääni enää kanna. Juosta niin kauan, kunnes jalat eivät enää tottele, vaan lysähtyvät maahan. Mutta tyttö tietää, ettei nyt voi. Avonainen kirja auki pöydällä ja kokonainen koealue odottamassa. Hän haluaisi keskittyä, mutta muistot pistelevät joka puolelta. Hän purskahtaa vielä kerran kunnon itkuun, jonka jälkeen menee pesemään kasvonsa kylmällä vedellä. Katsoo itseään peilistä, haluaisi halata itseään ja sanoa, että kaikki järjestyy. 

Tytön kuulokkeista pauhaa musiikki ja hän katselee maisemia bussin liikkuessa eteenpäin. Olo on helpottanut, hän on vihdoinkin luopunut muutamista ajatuksista ja tietää mitä hänen täytyy seuraavaksi tehdä. Hän tiesi sen kyllä alusta saakka, mutta välillä tunteet voittavat järjen äänen. Niin käy useasti, tunne ja järki tappelevat, mutta tunne pääsee ensiksi valloilleen, vaikka järki yrittää kertoa, miten kuuluisi toimia. Vasta sen jälkeen, kun huomaa, ettei kaikki mennytkään niin kuin piti, kuunnellaan vasta järkeä. Mutta tytöllä on rauhallinen olo, hän vaipuu vain ajatuksiinsa.

Siinä kasvot käsiin peitä, silloin tulee kyyneleet

Onnenkyyneleet ovat mielestäni yksi kaunein asia maailmassa. Kiehtovaa kuinka herkistyessä, tullessa onnelliseksi jostain asiasta/teosta/sanoista kyyneleet kihoavat silmiin. Se on mielestäni ihana tunne, olla niin käsittämättömän onnellinen jostain asiasta, että oma keho reagoi siihen kyyneleillä, jotka eivät merkitse sillä hetkellä surua. Itse olen monesti itkenyt/kyynelehtinyt onnesta. Viimeksi perjantaina, kun sain kuulla eräältä tärkeältä ihmiseltä mitä hän on menossa tekemään. Olin onnellinen ja siinä junassa istuessani maisemia katsellessani poskiani vierivät kyyneleet. Kasvojani kehysti hymy, joten mielestäni en näyttänyt surulliselta, jos joku olisi sattunut katsomaan suuntaani. Olen itkenyt onnesta myös leirillä, jossa yksi nuori tyttö meni yksin tanssimaan parin sadan ihmisen eteen. Liikutuin hänen uskaliaisuudestaan niin paljon, että jouduin pyyhkimään poskiani ja selittämään kavereille, miksi itken.

 Myös kirjoja lukiessa ja elokuvia katsellessa on tullut onnenkyyneliä. Minulta on tullut myös yllättäen kyyneliä, selittämättömiä suolapisaroita. En tuntenut surua, mutta en suurtakaan onnellisuutta. Kyyneleet vain valuivat, en itkenyt, itkeminen on erilainen käsite. Ja ei, minulla ei ollut roskaa silmässä, jos joku nyt sellaista miettisi. Itselläni tulee vain helposti kyyneleet. Suuttuessanikin yleensä rupean itkemään, vaikka yrittäisi huutaa sille eräälle ihmisille, joka on toiminut mielestäni väärin. Huudosta tulee vain itkuhuutoa, joka kuulostaa vain hysteeriseltä. Helpotuksestakin tulee myös helposti itkettyä, jokin asia on vihdoinkin mennyt oikeaan suuntaan. Minä en siis ole se henkilö, joka saisi pidettyä kyyneleet kurissa. Onhan tietenkin ihmisiä, jotka eivät jollain tavalla vain yksinkertaisesti pysty näyttämään tunteita kyyneleiden avulla, vaikka he olisivatkin herkistyneet.

Ei mikään muu mua saa niin järkkymään

Mikä on suhteeni äitiin? Mitä ajattelen henkilöstä, jonka tekojen takia olen joutunut laitokseen ja kestämään monia asioita. Joutunut katsomaan kuinka pullo avautuu taas ja käynyt katsomassa häntä osastoilla. Kuullut miten hän on taas yrittänyt riistää elämäänsä tai joutunut itse estämään tapahtumaa. Nähnyt hänen taas menevän pohjalle, vaikka luuli jo kaikki että kaikki olisi hyvin.

Rakastan äitiäni, paljon. Se ei silti tarkoita, etten välillä olisi katkera. En välttämättä kunnioita häntä, mutta hän on äitini ja on minulle tärkeä henkilö elämässäni, niin hyvässä kuin pahassakin. Olen antanut monia asioita anteeksi, joitakin tekoja en vielä.

 Olen keskustellut hänen kanssaan asioista vasta myöhemmin. Kysynyt miksi hän on tehnyt mitäkin asioita, mitä siihen on vaikuttanut. Miksi juuri sillä tavalla, vaikuttiko menneisyys. Mutta vielä on paljon asioita, joita tulen kysymään. Se hetki ei ole vielä, en ole valmis vielä siihen. Mutta tiedän, että joskus vielä annan hänelle kaiken anteeksi. 

Mutta henkilönä, minkälainen äitini on? Hän on mukava, jos olet hänelle. Jos hän ei pidä jostakusta ihmisestä, hän ei välttämättä näytä sitä juuri sille henkilölle, mutta joskus henkilö kyllä tietää sen. Mutta äitini ei ole ilkeä, sitä en yritä viestittää. Hänellä on huumorintajua ja hän ei ota asioita liian vakavasti. Hän on suvaitsevainen eikä tuomitse ihmisiä heidän menneisyyden perusteella. Ennen äiti antoi minulle kaiken periksi, mutta nyt hän on lujittinut onneksi siinä asiassa. Hän tyytyy aika pieneen ja yleensä hänellä on tilannetajua. Äidilläni on paljon hyviä luonteenpiirteitä, mutta tietenkin niitä huonompiakin on niin kuin kaikilla. 

Hän on tehnyt paljon asioita, tekoja ja sanonut sanoja, jotka ovat satuttaneet minua todella paljon henkisesti. Silti rakastan häntä.