Ei voi tietää mitä tuo mukanaan vuorokausi

Oloni on tällä hetkellä hieman sekainen. Olen kyllä ollut täällä viikolla paljon iloisempi, mutta tänä aamuna herätessäni muistot hyökkäsivät pitkästä aikaa päälleni. Ne eivät olleet melkeinpä viikkoon yllättäneet, joten hyväksyin sen, että ne tulivat. Itkin, vuodatin kyyneliäni, kunnes vain istuin hiljaisuudessa seinää tuijottaen. Ottelu oli ohi ja olin kestänyt kivun, nyt voin keskittyä muuhun. Pesin kasvoni kylmällä vedellä ja menin keittämään kahvia. Luin siinä sitten taas kerran kuolinilmoituksia. Katsoin minkäikäisenä henkilö oli kuollut ja ketkä olivat jääneet häntä kaipaamaan. Tunsin suurta surua aina, kun huomasin, että henkilö oli ollut vain kuusikymmentä vuotias ja hänen puolisonsa oli jäänyt ikävöimään. 

Mutta hieman iloisempiin asioihin, pian peruskoulu loppuu. Yhdeksän vuotta takana päin, tuntuu uskomattomalta. Ylä-asteen kolme vuottakin meni yllättävän nopeasti, vaikka välillä oli hirveän stressaantunut kokeista ja ärsyyntyminen opettajiin oli täydessä kympissä. Mutta enää viikko ja sen jälkeen hyvästellään. Matkataan kohtia uusia kokemuksia, uuteen paikkaan uusien ihmisten luo. Toivon todella, että pääsen lähihoitaja kouluun, sillä minnekkään muualle en haluaisi. Mutta se nähdään sitten kesällä, kun kirje tipahtaa postilaatikkoon. Rupean varmaan kiljumaan innosta, jos pääsen sinne. Jos taas en pääse, hmm.. Ehkä en halua miettiä vielä sitä, vaikka minulla on kyllä suunniteltuna mitä teen, jos en pääse haluttuun paikkaani. Ai niin, koulussani oli potkijaiset tällä viikolla. Potkijaiset ovat siis pienimuotoinen tapahtuma yhdeksännen luokan oppilaille. Me siis pukeudumme ja meillä on luokkien vastakkaisia pieniä kilpailuja. Minä pukeuduin zombieksi.

Kyllä varmaan tunnistatte missä kohtaa olen, suutani koristaa suloinen hymy.

Tässä näytän hymyileväni oikeasti iloisesti.