Jonkun ajan päästä, tämän kadun vartta kulkee joku muu

En vieläkään ole pystynyt käsittämään erästä asiaa. En tiedä muistatteko, mutta joskus kerroin teille hakeneeni siirtoa toiseen laitokseen. Pois täältä, takaisin kaupunkiin, jossa ovat ystäväni, psykologini, kouluni ja harrastukseni. Kerroin siitä viime syksyllä tänne.

http://laitosnuori.blogspot.fi/2013/09/han-huutaa-paasta-mut-ulos-jumalauta.html 

Sosiaalityöntekijät antoivat siis kieleteisen vastauksen anomukseeni. Olin kuulemma tutussa ja turvallisessa ympäristössä, joten ei kannattaisi sekoittaa elämää muuttamalla. Mutta en tiedä, kuinka hyvin he käsittivät kuinka bussimatkat kuluttivat minua. En voinut myöskään yhtäkkiä lähteä kavereideni luokse, sillä laitoksestani on sinne matkaa n.30 kilometriä. Koko elämäni oli siellä, mikään ei sitonut minua tuppukylään, jossa laitokseni sijaitsi. Joten valitimme siis hallinto-oikeuteen päätöksestä. Äitini asianajaja, minä, äitini, sosiaalityöntekijät ja laitokseni kertoivat näkemyksiään asiasta omalla tavallaan. En tiennyt minkälaista vastausta minun olisi täytynyt odottaa. Ja varsinkin painotan viimeistä sanaa, odottaahan täytyy, sillä päätös ei hetkessä tule.

Tämän viikon perjantaina sitten tapasin laitoksen yksikönjohtajan ja oma ohjaajani kahvilla, sillä heillä oli minulle tärkeää asiaa. Olin jännittynyt, sillä en ollut varma, mistä he puhuisivat minulle. Kun he sitten kertoivat, että hallinto-oikeudelta on tullut päätös, olin niin jännittyneenä. Katsoin vain yksikönjohtajaa, ja rupesin hermoilemaan, kun hän ei ensin kertonut päätöstä. Lopulta hän sanoi, että hallinto-oikeudelta on tullut myöntävä vastaus ja saan vaihtaa laitosta. Olin shokissa, onnenkyyneleet valahtivat poskilleni ja en pystynyt käsittämään asiaa. Mietin vain kuinka viimeinkin pääsisin pois paikasta, josta en pidä. En tarkoita välttämättä niinkään laitosta, vaan sitä ns.tuppukylää. En viihtynyt paikassa ja en muodostanut ystävyyssuhteita. Ja yhtäkkiä elämäni mullistuisi, se helpottuisi. 

En tiennyt mitä sanoa, tapahtuman jälkeen minua vain nauratti. Mieleni ei saanut minua vieläkään uskomaan. Kerroin kavereilleni, jotka olivat ihan innoissaan. Enää heidän tapaamisensa ei ole niin vaikeaa. Äitini hyppi melkein innosta, hän oli iloinen, että pääsisin vihdoin minne haluan. 

Ja nyt on sunnuntai, enkä vieläkään ole saanut päähäni juurtumaan asiaa. Se tuntuu vieläkin epätodelliselta. Mutta minä olen onnellinen, niin käsittämättömän onnellinen. Tuntuu, että taakka harteiltani olisi hävinnyt. Silti tunnen pientä surua, sillä kyllähän minä tulen nykyistä laitostani ikävöimään. Ihmisiä, muistoja ja kaikkea tapahtunutta. 3 vuotta on pitkä aika ja sitä ei pysty, yhtäkkiä mielestä pyyhkimään. Mutta vaikka tiedän itkeväni vielä ja irrottelevan sinitarroja seinistä, olen onnellinen. En tiedä käsitättekö kuinka tärkeä asia minulle oli, mutta voin sanoa, että se on mielessä ollut paljon. 

Itkin viime syksyllä entiselle poikaystävälleni, kuinka sosiaalityöntekijät antoivat kielteisen vastauksen ja jouduin valittamaan hallinto-oikeuteen, pelkäsin silloin vastauksen olevan myös sieltä päästä kielteinen. Entinen poikaystäni sanoi minulle: 

" Tiedätkö, talvisodassakin kaikki ajattelivat suuren Venäjän (Neuvostoliitto silloin) voittavan. Mutta pieni Suomi silti voitti. Ajattele, että sä oot Suomi ja sossut on Venäjä. "

Ajatus tuntui silloin hieman käsittämättömältä, mutta niin pieni Suomi voitti, jos asian haluaa katsoa siltä kantilta.