Tyttö istuu tuolillaan, juuri sillä, johon on kaikki laukkunsa koonnut. Silmät punaisina, meikit levinneinä itkee pohjattomia kyyneliä. Välillä tuskastuneena vain sulkee silmänsä ja hokee vain sanaa, lopeta. Pitää hiuksistaan kiinni ja yrittää saada muistoja loppumaan. Mutta muistot eivät lähde, ne pysyvät mielessä, näkyvät selkeinä. Hän haluaisi huutaa, huutaa niin kauan, ettei ääni enää kanna. Juosta niin kauan, kunnes jalat eivät enää tottele, vaan lysähtyvät maahan. Mutta tyttö tietää, ettei nyt voi. Avonainen kirja auki pöydällä ja kokonainen koealue odottamassa. Hän haluaisi keskittyä, mutta muistot pistelevät joka puolelta. Hän purskahtaa vielä kerran kunnon itkuun, jonka jälkeen menee pesemään kasvonsa kylmällä vedellä. Katsoo itseään peilistä, haluaisi halata itseään ja sanoa, että kaikki järjestyy.
Tytön kuulokkeista pauhaa musiikki ja hän katselee maisemia bussin liikkuessa eteenpäin. Olo on helpottanut, hän on vihdoinkin luopunut muutamista ajatuksista ja tietää mitä hänen täytyy seuraavaksi tehdä. Hän tiesi sen kyllä alusta saakka, mutta välillä tunteet voittavat järjen äänen. Niin käy useasti, tunne ja järki tappelevat, mutta tunne pääsee ensiksi valloilleen, vaikka järki yrittää kertoa, miten kuuluisi toimia. Vasta sen jälkeen, kun huomaa, ettei kaikki mennytkään niin kuin piti, kuunnellaan vasta järkeä. Mutta tytöllä on rauhallinen olo, hän vaipuu vain ajatuksiinsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti