keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Sano, että sä et kuolemaakaan pelkää

Minä olen ilkeä. Ihan oikeasti mä olen. Minä yritän sanoa sitä, kertoa totuuden, mutta sitten en pystykkään. Minä ajattelen vain itseäni tässä asiassa ja se satuttaa minua. Miksi mä en pysty. Mitä mä pelkään ? Tiedän kyllä hyvin vastauksen. Mä pelkään sitä, että mä satutan liikaa itseäni. Mun pitäisi varmaan kerätä rohkauteni.
Ottaa askelmat ja mennä sanomaan asiani, sitten juosta pois särkyneen sydänmen kanssa. Mutta nopea tuska olisi parempi, kuin tämä vähitellen viiltävä. Pieni haava, lisätään suolaa. Nauretaan vain ja tehdään lisää haavoja. Odotetaan milloin me molemmat väsytään tähän tuskaan.


Mä en suostu näkemään sua
Sä et suostu kuulemaan mua


Liian suuria tunteita
Joita repimällä avataan
Milloin pystyt unohtamaan
Lähettänyt klo

2 kommenttia:

  1. Anonyymi9. marraskuuta 2012 klo 13.19

    Mietinkin että miten näin kaunis ja viisas nuori voi olla laitoksessa mutta kotiolot. Älä syytä itseäsi vaan elämässä tapahtuu kaikenlaista joihin ei voi itse vaikuttaa. Itsellä samanlaiset lähtökohdat mutta kyllä elämä voittaa, vaikka helppoa ei se koskaan tule olemaan kenellekään. Lukeminen on paras keino, kuten itsekin näytät tekevän. Sillä saa näkemyksiä elämään.

    Pärjäile ja seuraan tätä blogia. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Roozukka11. marraskuuta 2012 klo 0.14

      Kiitos kovasti sanoistasi ! Niin, kyllä tässä elämässä pääsee eteenpäin.
      Kyllä mä yritän & pärjäile sinäkin, vaikken sua tunnekkaan c:

      Poista

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)