Se ei vaan riittänyt joltain toiselta saat sen

Mun pää räjähtää, haluaisin huutaa niin kovaa kuin pystyisin. Haluaisin juosta pitkin pihaa ja repiä hiukset pois päästä. En mä tiedä miksi, mutta mua vain hermostuttaa. Pahinta on vain se, etten tiedä mikä mulla on. Mä heräilen viimekin yönä kolme kertaa ja en tiedä miksi, mä heräilen yleensä vain silloin yöllä, kun mua hermostuttaa joku asia. Tai ainakin niin ohjaaja väitti, tiedä siitä sitten. Olen siis taas laitoksessa, vähän ärsyttää. Pitäisi kuulemma mennä pihalle, mutta menin pakoon tietokoneelle. Ei huvittaisi mennä palelemaan tuonne kylmään. Mielummin käpertyisin vaikka huoneeni nurkkaan ja kuuntelisin Zen Cafea. Niin, mä olen niin hurahtunut Zen Cafeen. Mua harmittaa, ettei ne kuulemma enää keikkaile yhtään. 

Mutta mun ajatukset on nyt jotenkin sekaisin ja musta tuntuu, etten mä saa selvitettyä niitä mitenkään. Ne on ihan solmussa ja mun pitäisi yrittää avata se, mutta en mä pysty. Tuntuu, että se solmu olisi kilometrin pituinen ja mä olisin kilpikonna, joka yrittää epätoivoisesti avata sitä. Tai sitten mä vain kuvittelen. Ehkä mulla ei ole mitään hätää, mutta mä pakotan itseni ajattelemaan että jokin olisi hätänä. Ehkä mulla on kaikki niin hyvin.. Asia ei kyllä voi olla niin, mulla on nyt muutamia murheita.

 Mun pitäsi olla hyvä tyttö ja kertoa totuus. Mutta mun kurkkua kuristaa heti kun mä yritän. Mä vain katson häneen silmiin. Hän kysyy, mikä minulla on. Huudan, mutta hän ei kuule. Kurkkustani ei kuulu niitä sanoja mitä haluaisin, sanat muuttuvat ja merkitys. Kaikki on hyvin, sanon ja hymyilen. Hän hymyilee ja halaa minua. Sisäisesti itken. En pysty tähän, en pysty tähän..