Vaan nykyisin on kaikki toisin

Tänään katselisin vain tätä tyhjää ruutua tässä näytöllä ja mietin, mitä kertoisin. En haluaisi aina vain selittää mitä päähän pulkahtaa, sillä silloin voi jäädä jotain tärkeää kertomatta. Aloitin tekstini ja rupesin kirjoittamaan, kunnes kumitin sen pois. Sillä se ei kuulostanut miltään, se oli vain tönkköä tekstiä kasoina, joissa oli mustia kirjaimia. Olisin siis kertonut pahoista sanoista, kuinka ne voi satuttaa, vaikka toinen ihminen ei välttämättä kuitenkaan tarkoita sitä. Niin, itsellä on paha tämä ongelma. Loukkaannun kyllä todella pienistä asioista välillä, vaikka muuten minulla voi olla hälläväliä - asenne. Kavereiden kanssa mietimme tätä ongelmaa silloin, kun olimme täällä laitoksessa yötä. Meidän kaveriporukassakin sattuu niitä välillä aika paljon. Päätimme sitten, että jos loukkaantuu toisen sanomista, niin pitää sanoa minun laitokseni nimi. Siitä sitten tietää, että toinen on loukkaantunut. Ei se kyllä välillä onnistunut ihan niin kuin suunniteltiin.

Minulla on esim. sellainen pieni "ongelma" , että en välttämättä suutu heti siinä hetkessä, kun se on sanottu. Loukkaantuminen voi iskeä myöhemmin, kun ajattelen sitä, mitä toinen ihminen on minulle sanonut. Mietin, että tarkoittiko hän sitä pahalla vai hyvällä, oliko se ollut hänen mielessään koko ajan vai tuliko se yhtäkkiä mieleen. En nyt tarkoita, että haukkuisimme kavereitamme mitenkään rumiksi tai näin, enemmänkin se on sellaista pientä loukkaamista. Välillä sitä ei edes tarkoiteta, mutta välillä tietenkin voi tahallaan sanoa. Eli siis, kun yhtenä päivänä mietimme, ettei ole tullut yhtäkään loukkaantumista viikon aikana, minä myönsin loukkaantuneeni. Kavereni ihmettelivät miksen minä ollut sanonut mitään ja kerroin, että loukkaantuminen on tullut myöhemmin. En tiedä oikein mitä kaverit ajattelivat asiasta, mutta he sanoivat, että nekin olisi hyvä kuulemma kertoa. Ajattelinkin siksi olla rehellinen näissä loukkaantumis jutuissa. Eihän meidän kaveriporukka muuten ikinä niistä pääsisi eroon.

Mutta en kyllä usko, että voisimme kokonaan niistä edes päästä eroon. Tietenkin ne varmasti olisivat aina läsnä, mutta kyllä uskon niiden vähentyvän onneksi. Ainakin toivon niin. Muistan meidät lapsina, kun loukkasimme toisiamme välillä aika pahasti. Syrjimme välillä toisiamme ja monesti suutuimme. Silloin olimme vielä niin lapsellisia. Onneksi olemme kasvaneet sen verran, että pystymme juttelemaan näistä asioista kunnolla. Ja ai niin, minun piti mainita, että olen nyt ruvennut enemmän laittamaan omia kuviani tänne blogiin. Osa voi olla vanhoja, mutta en minä ainakaan jaksa välittää.

Sen mutsi vetää juomaa, eikä tahdo tietää. 

Se hukkuu siihen humalaan, kai pääsee paikkaan parempaan.

Eikä kukaan huomaa, ei kysy, mihin vie tää. 

Sen faija kääntää kylkee, eikä tahdo tietää. 

Kuvat omiani ja kappaleen sanat laulusta :

Ressu Redford ja Jussi Rainio - Pieniä polkuja