Eilen itkin, tänään nauran

Elämässä on nyt tapahtunut kaikenlaista, mutta voisin aloittaa kertomalla muutostani uuteen laitokseen. Ensimmäisenä iltana purin vain tavaroita ja voin kertoa, että tunti tuli vietettyä peittoon kääriytyneenä ja miettien, miksi halusin tätä. Oloni ei ollut mikään parhain ja muutama itkukohtaus saattoi myös tulla. Seuraavat päivät purin tavaroitani ja kaverini kävivät luonani. ( loppujen lopuksi maanantaina oma ohjaaja kertoi, että he eivät saa käydä rauhoittumisviikon aikana ) Rauhoittumisviikko siis tarkoittaa, etten saa lähteä minnekkään ilman ohjaajaa, eli suoraan sanottuna menokieltoa. Kaksi nuorta olivat aika hiljaisia ja heidän kanssaan en jutellut. Kolmannen nuoren kanssa tulin hyvin juttuun, hän oli minua vuoden nuorempi poika. 

Maanantaina tuli uusi nuori, minun ikäiseni tyttö. Emme aluksi jutelleet laisinkaan, hymyilimme vain toisillemme. Seuraavana päivänä hän sitten kysyi, että tulisinko hänen kanssaan pihalle. Suostuin ja juttelimme paljon. Hän oli kotoisin Afrikasta ja kertoi paljon asioita sieltä. Tulimme hyvin juttuun ja olin iloinen, että talossa oli minun ikäiseni tyttö. 

 Tutustuin myös itsenäistymispäädyssä olevaan poikaan, joka oli myös mukava. Kahden muun nuoren kanssa en vieläkään tullut juttuun, mutta ei se minua haitannut. Uuden tytön kanssa vietimme sitten aikaa ja keskiviikkona alkoi sitten koulu. Eli pääsin elintarvikealalle, jonne en tosissaan olisi halunnut mennä. Uusi tyttö tuli kyllä samaan rakennukseen, mutta eri alalle, joten kuljemme samaa matkaa kouluun. 

Ensimmäisenä päivänä koulussa vain juteltiin käytännön asioista ja opettajat selittävät välillä hieman turhiakin asioita. Hirveästi tutustumista ei vielä silloin ollut.

Torstaina sitten oli tutustumista ensimmäisillä tunneilla, ja tutustuin jo muutamiin ihmisiin. He olivat mukavia ja keskustelu pysyi hyvin yllä. Iltapäivällä sitten lähdin ammattistartti haastatteluun. Minua jännitti todella paljon, sillä halusin niin kovasti sinne. Elintarvikeala ei ollut minua varten, tunne oli pysynyt koko ajan. 

Kun nimeäni huhuiltiin, lähdin itsevarmin askelein luokkaa kohden ohjaaja kanssani. Kyllä se hyvin menee, sanoin itselleni mielessäni.

He kyselivät minulta asioita, esim. miten koulunkäyntini on sujunut, mistä asioista pidän, haluaisinko hakea vielä lähihoitajaan. Kerroin, etten ole enää varma. Tavallaan haluaisin lähihoitajaksi, mutta tavallaan minua kiehtoo eri alat, enkä oikein tiedä mitä ajatella. He olivat ymmärtäväisiä ja 20 minuutin kuluttua he kysyivät mitä valinnaisia haluaisin. Olin hieman yllättynyt, en ollut vielä siinä vaiheessa varma, että olinko nyt päässyt vai en. Valitsin listasta, jonka jälkeen rupettelimme asioita hetken ajan. Sitten he tokaisivat, että tule sitten tähän samaan luokkaan 1.9. Ilmeeni oli varmasti yllättynyt ja olin niin iloinen. He kertoivat, että minun kannattaa käydä elintarvikealaa siihen asti, että pysyn koulun kirjoissa. Olin tyytyväinen asiasta, sillä en jaksaisi edes olla kolmea viikkoa tekemättä mitään, jos muutkin kaverit ovat koulussa. 

Mutta minä siis pääsin ammattistarttiin ja olen niin iloinen asiasta, saan vuoden miettiä mitä oikeasti haluan, kuin että harhailisin muutaman vuoden eri aloja kokeillen.

Elintarvikealalle monet sanoivat, että kannattaisi vielä jäädä. Sanoin, että elintarvikeala ei ole juttuni, enkä viitsi jäädä mukavien ihmisten takia tänne. 

Perjantaina siis rauhoittumisviikkoni loppui, joten kävin katsomassa kavereitani kaupungilla. Hymyilin todella paljon, kun pääsin ihmisten keskellä ilman ohjaajaa. Minua vain nauratti, arvostan taas vapautta enemmän. Kun tulin takaisin laitokseen, jäimme sitten kiinni uuden tytön kanssa polttamisesta laitoksen alueella. Olin vartin päästä lähdössä lomille, joten kyllä sitä hieman oli hermostunut. Onneksi pääsin kuitenkin lomille ja meille tuli vain maanantaista keskiviikkoon menokieltoa. Kun ohjaaja sitten vei minua juna-asemalle, hän kertoi, että he kyllä tietävät meidän polttavan. Se ei haittaa heitä, eivätkä he jaksa asiaan puuttua, mutta jos laitoksen pihalla tai ohjaajan edessä poltellaan, silloin on pakko puuttua, koska laki niin määrää. Hän kertoi myös omaa mielipidettään, että hänen mielestään se on niin ärsyttävää, mutta hänen on vain pakko toimia lain mukaisesti. Hän kehotti meitä sitten menemään syrjemmälle tupakille ja toivoi, ettei tämä toistuisi. 

Ai että ärsyttikö minua? Ei itseasiassa. Olin viikon laitoksessa ja heti saan menokieltoa, ainakin uusi kokemus.

Meillä on aikaa vielä nauruun, leikkiin ja rakkauteen

En ole käynyt tietokoneella pitkään aikaan, joten ei ole tullut tännekkään kirjoitettua. Minä olen ollut laitoksen kanssa mökkeilemässä, reissu sujui ihan hyvin. Kylmetyin ja sain muutaman hyttysenpiston koristamaan jalkaani, mutta hyviä muistoja jäi. 

Sieltä tullessani olin hieman kipeä, kääriydyin vain peittoon ja join kuumia juomia. Parannutin itseäni ja en uskaltanut tehdä mitään erityistä, sillä seuraavana päivänä oli odottamani festivaalit. 

Eli viikonloppuna oli siis festivaalit, meno oli vauhdikasta ja tuli tutustuttua ihmisiin. Laulettua tuli biisien tahdissa ja nauru oli herkässä. Olin tyytyväinen kokemukseen, ensi vuonna uudestaan!

 © Royal Photo/ D.Rogazione

Viikonlopun jälkeen lähdin toiseen laitokseen yöksi. Sanoisinko, että en pitänyt erityisemmin paikasta. Säännöt olivat mielestäni hieman typerät ja kännykän palauttaminen tuntui vapauden riistolta. Olen vain tottunut siihen, että saan pitää kännykkäni koko ajan itselläni, joten ehkä minä totun sitten takaisin siihen, että se otetaan pois. Nuoria on vähemmän ja he ovat todella erilaisia verrattuna tämän laitoksen nuoriin. Ohjaajat olivat ihan okei, ehkä liian huolehtivaisia. Pestessäni käsiä eräs ohjaaja tuli laittamaan vettä lämpimämmälle. Olo tuntui pikkulapselta ja olisi tehnyt mieli tiuskaista jotain, mutta en viitsinyt. Ruuan tuputus oli myös hieman karmivaa, sillä minä syön mitä syön, se siitä.

 Yöllä huoneessani nojasin vain seinää vasten ja kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Haluan pois, osasin vain ajatella. Halasin peittoani ja tuijotin vain lattiaa. 

Aamulla oloni oli taisteluntahtoisempi. Minä tulen vielä näyttämään, kuinka selviän tästä! Kokemukset kasvattavat ja tämäkin on vain ohimenevää.

 Eilen tanssin keittiössä leipoessani ja kuuntelin musiikkia. Sotkin huoneeni etsiessäni vaatteita ja pyöräilin kauppaan melkein vastaheränneenä. Hyppäsin veteen ja söin liikaa mansikoita. Istuskelin kaverini kyydissä ja rummuttelin käsiäni musiikin tahtiin. Pesin hiukseni lastenshamppoolla, koska se tuoksui vadelmilta ja katselin ostos-teevetä. Pörrötin hiuksiani turhanpäiväisesti ja kääriydyin ruutupaitaan. Laitoin kirjani syrjään ja näin vahingossa sukulaisia. Katselin autosta maisemia ja pyöritin silmiäni huutaville lapsille uimarannalla. 

Tänään olen ollut väsyneenä keittiönpöydässä kahvikuppi edessäni. Olen nauranut ohjaajalle ja lakkaillut kynsiäni. Vienyt roskat yövaatteissa ja miettinyt, miksi jääkaapissa on niin paljon perunoita. Katsellut kelloa kiinnostuneena ja harkinnut lenkille menemistä. Etsinyt turhautuneena tärkeää paperia ja ilmeillyt peilille.

Jotka kuuluu siihen kulissiin, jota peloissaan kodiksi kutsutaan

Lähdin junalla äitini luokse perjantai ilta-päivänä. Etsin normaalisti paikkani ja huomasin, että vieressäni istuu nuori mies. Istuin hänen viereensä ja hän kysyi heti, että minne olen matkalla. Huomasin siinä kohtaa, että hänellä on puhevika eli hän änkytti. En välittänyt asiasta ja kerroin minne olin menossa. Hän jatkoi juttelua ja kätteli minua kertoen nimensä. Olin hieman hämmästynyt, mutta kättelin takaisin ja kerroin olevani Roosa. Puhuimme asioista ja hän vaikutti mukavalta. Yhtäkkiä hän kysyi haluaisinko pelata yhtä korttipeliä. Suostuin ja yhtäkkiä pelasin roolipeliä korteilla junassa melkein tuntemattoman ihmisen kanssa. En tajunnut pelistä hirveästi, siinä oli hobitteja, kirouksia ja muuta vastaavia. Pelasimme siis Munchkin:iä, jos joku sattuu tietämään kyseisen pelin. Hän neuvoi minua ja pelattuamme tunnin, olinkin voittanut jo hänet. Tosin, en olisi voittanut, jos hän ei olisi minua avustanut joka käänteessä. Yhtäkkiä olin jo määränpäässä ja minun piti lähteä. Keräsin laukkuni ja hän sanoi minulle : " Kiitos matkaseurasta ja hyvää kesää, älä pelkää epäonnistua! " 

Kiittelin samoin ja astuessani junasta mietin kuinka yllättävä tapaaminen oli.

 Olin eilen äitini kanssa kaupungilla, katselin vaatteita ja löysin pari paitaa sekä koruja. Mutta se oli kummallista, en muista milloin viimeksi olisin ollut äitini kanssa vaatekaupoissa. Pari vuotta sitten..? Jollain tavalla se on outoa, että vaikka hän on äitini, meillä on paljon asioita, mitä emme tee. Kun hän sen jälkeen halusi käydä juomassa jotain ja pysähdyimme seuravaan pienen pizzeriaan, joimme molemmat limsaa. Sekin oli hämmästyttävää. Kun olin pieni, hän otti aina kaljan, jos johonkin tuollaiseen paikkaan menimme. Tuntuu, että välillä me elämme niitä asioita, mitä meidän olisi pitänyt tehdä, kun minä olin pienempi. Sillä normaalit asiat voivat tuntua minusta ihan hämmästyttäviltä, jota varmasti monet perheet ovat tehneet yhdessä. 

Minä mietin hetken ennen kuin kirjoitin tuon. Nytkin epäilen sitä, että painanko julkaise-nappia. Mutta sinä luet tätä tällä hetkellä, joten tiedät siis, että päätin julkaista tämän.

Elämä on sekoitus onnea ja surullisia vaiheita

Näin entisen poikaystäväni ( erottu 3,5 kk sitten ) eilen aamulla. Hänen olisi pitänyt tuoda minulle kuuluvat tavarat, mutta tietenkin hän unohti ne. Olin hieman ärsyyntynyt, sillä minulla ei ollut erityisemmin mitään muuta asiaa hänelle. Lähdimme silti kahvilla käymään ja juttelimme ihan normaalisti asioista. En tuntenut oloani vaivaantuneeksi ja keskustelunaiheita ei ollut vaikea keksiä, joten keskustelu pysyi yllä koko ajan. Emme olleet pitkään aikaan jutelleet kunnolla kasvokkain, joten se oli ihan ymmärrettävää. Tunnin juteltuamme kävelimme hänen autolleen, halasimme ja hän lähti. Oloni oli kummallinen ja ihmettelin syytä. Tunsin itseni jollain tavalla vapaaksi, rentoutuneeksi. Mietin tapaamistamme ja tajusin, etten ollut tuntenut suuria tunteita häntä kohtaan. En ollut halunnut hänen läheisyyttään tai kuulla hänen rakkaudentunnustusta ja pyyntöä palaamisesta yhteen. Olisin ahdistunut, jos hän olisi jälkimmäisen tehnyt. Olin yllättynyt, sillä tajusin, ettei minulla ollut enää tunteita häntä kohtaan. Minulla ei ollut enää pakonoimaista tarvetta pitää häneen yhteyttä ja muistellessani meidän suhdetta, alkutapaamista, läheisyyttä, en tuntenut tuskaa. Muistot eivät enää sattuneet minua ja en olisi halunnut palata niihin takaisin.

Olin hämmästynyt tajutessani kaiken tämän. Olen päässyt hänestä yli, osasin vain ajatella. Onnenkyyneleet automaattisesti kastelivat poskiani ja kävelin hieman syrjempään. Mietin vain sitä, kuinka olin kuukauden itkenyt joka päivä häntä ikävöiden eron jälkeen. Hänet nähdessäni olisin halunnut vain palata entiseen ja muistot satuttivat. Nyt, olin päässyt kaikesta siitä eteenpäin. Aikaa oli kulunut tarpeeksi.

Kävelin kaupungilla vain ympäriinsä, oloni oli tavallaan niin energinen. En pystynyt olemaan paikoillani ja junani lähti vasta myöhemmin, joten kiersin kauppoja. Sovittelin vaatteita, vaikka tiesin, etten niitä ostaisi. Kävin katselemassa kirjoja kirjakaupassa ja ostin salmiakkia ihan muuten vain. Hymyilin ihmisille ja olisin halunnut vain huutaa, kuinka iloinen olin. 

Tällä hetkellä olen iloinen, vaikka hieman väsynyt. Kaverit tulivat pitkästä aikaa laitokseen yöksi ja vietimme yhdessä vain laatu-aikaa. Välillä tuli naurukohtauksia, nautimme lämmöstä pihalla ja juttelimme asioista. Illalla kävimme pienellä ajelulle ilman kenkiä ja oloni oli ihanan vapaa tuulen puskiessa iholleni. Tänään olen siivoillut ja viettänyt aikaa talon nuoremman tytön kanssa. Hän oli hieman surullinen siitä, ettemme ole viettäneet hirveästi aikaa lähiaikoina, sillä olen ollut kuulemma niin kiireinen. Haluan antaa hänelle vielä aikaa sillä tiedän, että aika menee yllättävän nopeasti ja olen jo muuttamassa pois. Huomenna näen vielä kavereita ja viikonloppuna menen tapamaan äitiäni. Alkuviikosta menemme mökille laitoksen kanssa ja loppuviikosta minulla on festarit. Tuntuu tuskastuttavalta ajatella kuinka vähän minulla on enää pakkaamisen aikaa ja sinitarrat katossa vieläkin odottavat minua.

Ei vastaa sanaakaan, mutta silmät tulta lyöden

Hän hymyili junaan tullessaan, näpytteli sormiaan reisiään vasten musiikin tahdissa. Saako tähän istua, hän kysyi kaljupäiseltä mieheltä ja mies nyökkäsi hänelle. Tyttö heittää laukkunsa toiselle penkille ja vilkuilee ympärilleen. Nukkuva nainen, jolla mukana pieni omaisuus. Menossa kaverilleen yöksi, pitkästä aikaa tapaamaan vanhempiaan? Mies, joka istuu jäykästi ja tuijottaa ikkunasta pihalle. Onko hänen olonsa tukala vai onko hän hermostunut? Tyttö kääntää katseensa ja tuijottaa edessään olevaa seinää. Häntä alkaa yhtäkkiä naurattaa, kun toinen kuulokkeen napeista tippuu korvasta. Mutta hän pidättelee nauruaan, hymyilee vain tyhmän näköisenä.

Rutistaa otsaansa ja miettii, onko hänen asuvalintansa jotenkin erikoinen tähän säähän. Kaikki muut näyttävät kaivaneen vaatekaapista shortsit, kun tyttö taas on kääriytynyt farkkuihin ja nahkatakkiin. Mutta kun minulla oli kylmä, hänen tekisi mieli sanoa jokaiselle vastaantulijalle ja näin selittää, miksei hänellä ei ole kaunista kukkapaitaa päällä ja puoleen reiteen olevaa hametta. Mutta en minä kyllä käytä edes kukkapaitoja tai hameita, tyttö mietiskelee kävellessään katua pitkin punaista laukkua kantaen. Laukku on itseasiassa aika tarpeeton, mutta hän tuntisi olonsa orvoksi ilman sitä. Ja mitä käsillä sitten pitäisi tehdä, jos laukkua ei olisi? Heiluttaa sivuilla, laittaa takin taskuihin?

Hän juoksee sateessa eteenpäin ja musiikki pauhaa. Hänen ajatuksensa ovat täydessä selviydessä ja hän tuntee olonsa itsevarmaksi. Tyttö oli miettinyt, että haluaako hän lähteä lenkille sateeseen, ja oli tyytyväinen, että päätti lähteä. Sadepisarat kastelevat hänen kehoaan ja hän ikään kuin juoksee niitä karkuun. Jos sadepisaroita edes voisi juosta karkuun, tyttö naurahtaa mielessään. Hän on täysin yksin, missään ei näy yhtäkään ihmistä. Niin kuin ylipäätään täällä tuppukylän maantiellä muka ihmisiä näkyisi. Tietenkin välillä autoja on mennyt ohi, mutta nyt nekin ovat menneet piiloon sadetta. Mutta tyttö on vain tyytyväinen rauhasta ja kiihdyttää vauhtiaan.

Tahdonvoimalla eteenpäin

Tyttö sängyllään käpertyneenä itkee, haluaisi huutaa. Puristaa tyynyä niin lujaa kuin pystyy ja haluaa olotilan pois. Päänsärky on vihlova ja huimaus iskee aina välillä. Mieli ja keho huutavat nikotiinia, toivovat, että seuraavalla hengenvedolla yllättäen tulisikin tupakan savua. Sormet hamuavat jotain käteensä, muistavat vieläkin tutun tavan. Aski auki, ottaa sormien väliin yksi tupakka ja asettaa se huulien väliin. Ottaa sytkäri takin pohjalta ja sytyttää se samalla, kun vetää tappavaa savua sisälle. 

Koko keho haluaa sitä, mielikin on hämmästyksissään. Kun olet ahdistunut, yleensä se auttaa edes vähän. Mikset nyt helpota olotilaasi? Ja jossain sisällä tahdonvoima ylläpitää järjestystä, kaikki helpottaa joskus. Mutta sillä hetkellä päänsäryn tuntuessa ja kehon reagoidessa asiat eivät tunnu järkeviltä.

Yllättäen kaksi minua hieman nuorempaa poikaa ilmestyy huoneeseeni. He ovat hieman hämmästyneitä nähdessään mielialani, mutta kerron vain suoraan, että nikotiinin puute. Varoitan vielä heitä, että älkää koskaan aloittako tupakointia. He eivät osaa lohduttaa sillä tavalla, että he halaisivat ja sanoisivat, että kaikki järjestyy. He saavat ajatukseni muualle ja saavat minut nauramaan. Oloni on heti parempi ja olen kiitollinen heille. 

Kyllä, lopetin jo aikaisemmin, mutta yhtenä päivänä mieleni teki tupakkaa. Pummin sitten joltakin tuntemattomalta ja koko urakka alkoi alusta. Tuo oli siis toinen päivä ilman nikotiinia, ensimmäiset kolme päiväähän ovat pahimmat. Kyllä ehkä hieman syytin itseäni, että annoin itseni repsahtaa, mutta tästä pääsee vain eteenpäin.

Koska vaan irtoaa langanpäät

Joku anonyymi tuossa kysäisi, että pääsinkö lähihoitaja kouluun ja olin ihan hämmästynyt, etten asiasta täällä ole maininnut. Johtuu ehkä hieman siitä, että monet muutkin asiat ovat tällä mielessäni. Mutta ei, en päässyt lähihoitaja kouluun. Syy on siinä, että pääsy-ja soveltuvuuskokeeni hylättiin kokonaan, etten saanut siitä yhtäkään pistettä. Soitin asiasta ja kysyin, että mistä tämä johtui. Henkilö puhelimessa kertoi, että olin ehkä hieman etäinen. Sinua taisi jännittää ja et ollut ihan luonteva, mutta voithan yrittää ensi vuonna uudestaan, nainen kertoi minulle. Kyllä, olin hieman pettynyt. Pääsin leipuri ja kondittoori puolelle, mutta mielenkiintoni ei riittäisi mielestäni opiskeluun, joten olen nyt hakenut myös ammattistarttiin. Toivon, että pääsisin ammattistarttiin ja saisin olla siellä vuoden, jonka jälkeen yrittäisin uudestaan lähihoitajakouluun. Jos en pääse ammattistarttiin, menen leipuri ja kondittoori puolelle, ja yritän päästä sieltä lähihoitajaan yhteishaussa. 

Kävin muuten viime viikolla siellä uudessa laitoksessa, jonne muutan elokuun ensimmäinen päivä. Paikka oli ihan mukava ja ihmiset ottivat minut iloisesti vastaan. Toki itse en pitänyt siitä, että viisi ohjaajaa on minua ja oma ohjaajani vastassa, mutta ei voi oikein valittaa. Olin iloinen siitä, että omassa huoneessa on suihku ja vessa, että se tuo vähän itsenäisyyttä. Huoneeni oli muuten aika väritön ja en pitänyt siitä, ettei minulla ole kunnon työpöytää. No, kyllä minä sinne totun ja sisustan sitä oman mieleni mukaan.Ruokavuorot kestävät 3 päivää, joka oli myös minulle pieni yllätys. Siihen kuuluu tiskikone, ym. mitkä on täällä minun tämän hetkisessä laitoksessani jaoteltu eri henkilöille. ( eli yhdellä on ruuan valmistus, toisella tiskikoneen täyttö ja tyhjäys, ym. ) Ehkä eniten silti järkytti se, että joudun taas palauttamaan puhelimeni yöksi toimistoon. Olin juuri tottunut siihen, että puhelimeni on minulla koko ajan. Saan illalla toivottaa hyvät yöt siihen aikaan, kun oikeasti menen nukkumaan ja aamulla saan herätä kännykäni herätykseen, eikä tarvitse kestää herätyskellon piipitystä. Joudun nyt luopumaan vapaudestani, mutta ei se mitään. Pääsen kavereiden luo helpommin ja saan olla myöhempään heidän kanssaan.