Tyttö laittaa hiuksensa kiinni ja jättää pari suortuvaa vapaaksi liihottamaan. Katsoo itseään peilistä heijastuvaa kuvaa, mitä tuijotat. Rypistää otsaansa ja hiippailee keittiöön, yrittää olla äänetön. Kaataa neljännen kupin kahvia, mutta neljäs kuppi on pahin mahdollinen. Kahvissa on puruja, mutta silti tyttö istuu pöytään ja juo sitä tuijottaen ikkunaa. Päätä särkee, hän tietää miksi. Huonosti nukuttu yö ja nikotiininpuute, hän yrittää lopettaa pikku hiljaa pahaa tapaansa. Tyttö tiesi sen olevan vaikeaa, mutta silti kyyneleet tulevat poskille yllättäen, aavistamatta. Hän ei haluaisi luovuttaa, mutta välillä tulee liian suuri halu saada sytyttää huulilla oleva kaunokainen ja saada puhaltaa savua niin kuin talvella aina pakkasenkin tullessa. Pikkuhiljaa se helpottaa, hän yrittää lohduttaa itseään.
Tyttö katsoo ruutua, näppäimmistöä, jolla saisi kerrottua niin paljon ajatuksia. Pieniä ja suuri ajatuksia, jotka mielessä pyörii viikko toisensa jälkeen. Mutta hän ei kerro niitä. Jaarittelee turhalla, istuu tuolissaan. Sormet, joissa puoliksi lähteneet lakat, tanssivat ja yhtäkkiä näytöllä on kirjaimia, paljon. Mutta kaikki yhdentekevää, ei yhtään mitään, jolla saisi selkyyttä. Hän vaihtaa laulua, toivoo huulirasvaa ja haluaisi käpertyä vilttiin. Käpertyä ja tuijottaa juuri häntä silmiin. Miettiä mitä silmien takana on, mitä tunteita, mitä huolia. Mutta silti ei puhuisi, katsoisi vain suoraan sieluun. Mutta tyttö ei pystyisi katsomaan suoraan sinne, ihminen piilottaa sen usein. Mutta hän, on kertonut paljon. Tyttö tietää osan, muttei kaikkea. Silti hän haluaisi katsoa silmiin, miettiä niitä asioita ja ymmärtää. He eivät häpeäisi hiljaisuutta, sillä sitä ei olisi. Ääntä ei kuulu, mutta hiljaisuutta ei ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti