Miten elämä on mennyt

Minulle tulee välillä aina tunne, ettei huvita syödä. Se voi kestää päivän ja se on erittäin ärsyttävää, sillä tiedän tarvitsevani ravintoa. Ruoka vain ällöttää ja joudun pakottamaan itseäni syömään sitä. Joskus en pysty siihen kunnolla, ja vien loput ruuat roskikseen. Viimeksi eilen oli taas tälläinen päivä, mutta tuntuu, että myös tänään, sillä aamupalan syöminen jäi pieneksi. Ja jos joku nyt miettii, että haluanko laihtua, niin en. Tämä paino on minulle sopiva, en kyllä välttämättä huomaisi, jos pari kiloa tulisi lisää. En edes ole käynyt pitkään aikaan puntarilla, viimeksi syksyllä ? Joten ei, en yritä saada itsestäni luurankoa. Joskus se oli toiveena, mutta se vaihe on jo kaukana takanapäin.

 Välillä tuntee itsensä vainoharhaiseksi, myönnän, että minulle tulee välillä sellaisia tunteita. Tuntuu, että näkisin jonkun ihmisen ja luulen häntä siksi. Mutta tiedän, ettei hän voi olla se joksi häntä luulen. Silti hengitykseni salpautuu ja kyyneleet meinaavat kohota silmiin. Voin tarkkailla ihmistä, hänen liikkeitään. Tiedän, ettei hän millään voisi olla hän, mutta silti, jokin osa minusta uskoo, että hän voisi olla. Ärsyttävää tässä asiassa on, että tämä tunne tulee kuukausittain. Varsinkin, jos näen jonkun ihmisen monta kertaa, niin heti ajatukseni alkavat juosta kilpaa toistensa kanssa ja vyöryvät päälleni kuin aallot. Entä jos hän on se, hän voisi hyvin olla. Yritän pyyhkiä ajatukset pois, mutta silti katson ihmistä tarkkaavaisesti, vaikkei henkilö edes voi olla hän.

Vanhojen päiväkirjojen lukeminen on aina jotenkin, miten sitä kuvailisi. Tavallaan tekisi mieli ravistella 13-vuotiasta Roosaa, että mitä ihmettä sinä teet, mutta tavallaan, sitä vain hymyilee, kuinka on kasvanut niistä ajoista. En silti muuttaisi mitään niistä ajoista, kaikki on opettanut minua elämään paremmin, vaikka huonojakin aikoja on ollut. En edes halua yleensä lukea päiväkirjoja, joissa olen 12-vuotias. Haukuin itseäni, laihdutin silloin, olin itsetuhoinen. Olin siis keväällä joutunut laitokseen ja syksyllä tämä vaihe alkoi. Minua surettaa aina nähdä ne lauseet, jotka huutaa tuskaa niin suorasti, että se on pelottavaa. Nähdä sivukaupalla huonoja puolia itsestäni, kuinka ruma olen, miten minun pitäisi laihtua. En siis lue yleensä sen ajan päiväkirjoja. Kyllä hyväksyn sen elämänvaiheen, mutta en mielummin en sitä muistelisi.