Eikö meillä todellakaan ole muuta sanottavaa

Hiljaisuus on kaikkien kanssa niin erilaista. Läheisten ihmisten kanssa sen ei tarvitse olla vaivaannuttavaa, eikä ole pakko keksiä jotain turhanpäiväistä juteltavaa. Toisin kuin puolitutun nähdessä, tuntuu, että on velvollisuus pitää juttua yllä, sillä molemmat yleensä vaivaantuvat hiljaisuudessa ja pitävät pientä keskustelua yllä sanoilla : juu-u, joo, no tuota.

Toisaalta taas joidenkin kanssa ei halua puhua. Heitä voi moikata, mutta juttutuokiota ei haluta perustaa. Itse myönnän, että laitoksessa ohjaajille en jaksa vastata erityisemmin. Haluan olla rauhassa puhumatta, mutta silti joku ohjaaja yrittää aina keskustelua. Ehkä klassisilla sää kommenteilla tai vastaavilla. 

 Mutta olette varmasti kokeneet vaivaantuneen hiljaisuuden. Se ei ole erityisen mukavaa, ja tilaanteesta haluaisi vaan karata. Silloin on vain pakko keksiä jutunaihetta, johon toinen useimmiten tarttuu, sillä hänkään ei halua kiusallista hiljaisuutta.

Katselin juuri puolitoista-kaksi vuotta vanhoja kuvia, ja tuntuu, että olisin muuttunut jotenkin paljon, ja toisaalta taas vain vähän.