Ajaudun tietoiseen hulluteen

Hyvin meni. Hyvää kuuluu. Ihan hyvää. Aina jos kysyy joltakin mitä kuuluu, yleensä ihmiset vastaa aina myönteisesti. Kaikki voivat aina valehdella hymy kasvoilla, että hyvin menee. Ei vain kehtaa sanoa, että menee ihan perseelleen koko elämä ja ajatukset ovat vain negatiivisia. Sillä eikös ihmiset aina odota, että se toinen vastaa myönteisesti ? Entä jos se toinen vastaisikin ihan totuudenmukaisesti ja haukkuisi elämäänsä, miten kysyjä suhtautuisi ? Hän olisi varmasti hämmästynyt. Hän oli odottanut hyvää vastausta ja yhtäkkiä kaikki toisen murheet olivat hänen silmiensä edessä toisen luetellessa. Myönnän itsekkin valehtelevani joskus, ei sitä kehtaa aina rehellisesti sanoa. Minusta kyllä voi huomata huonon oloni, mutta sanani väittävät eriä, joten siinä on sitten pulma kysyjälle. Mutta ei se ole hänen ongelmansa, saa miettiä ihan niitä omiansa. Ei minun ongelmani kuulu välttämättä hänelle.

 

Mutta jos minä kysyn joltakin mitä hänelle kuuluu, haluan kuulla rehellisen vastauksen. Mielummin kuulen elämän olevan ihan väärillä raiteilla, kuin valheellisen vastauksen tekohymyn kera. Mutta myönnän, että joskus ei vain jaksa kertoa totuutta. En syytä siitä ketään. Jokainen valehtelee elämänsä aikana. Totuus ja valhe ovat koko ajan ristiriidassa toistensa kanssa. Mikä on totta ja mikä on valhetta. Lapsena opetetaan, että joulupukki on totta. Sitten saamme tietää isompana, että se onkin valhetta. Miksi vanhemmat valehtelevat ? Vai valehtelevatko he edes, voihan se joulupukki olla jossakin tuolla pimeisyyden keskellä. Väliäkös sillä. Mutta on hyvin vaikeaa luokitella välillä faktaa ja fiktiota toisistaan, esim jos on kaksi ihmistä. Molemmat kertovat eri tarinan ja siitä pitäisi sitten päättää, kumpi on totta ja mikä valhetta. Se on hyvin ärsyttävää, jos molemmat kuulostavat vakuuttavilta ja syyttävät vain toisiaan. Tiedä siitä sitten kummalla tulee vain kasa valheita suusta.