Tähän meni multa vuosia tottua

- ANTEEKSI PITKÄSTÄ TEKSTISTÄ, EN OLLUT KIRJOITTANUT PITKÄÄN AIKAAN JOTEN HALUSIN KIRJOITTAA PIDEMMIN. JOS JAKSAT LUKEA, MAHTAVAA. SAISIT HALIN, JOS TUNTISIN SINUT. MUTTA JOS ET JAKSA, EI SE MITÄÄN. EI TARVITSE. TARKOITAN TÄTÄ TODELLA -


Heippa. Vai pitäisikö sanoa moi. Vai mo. Vai heissan. Vai tervehdys. Vai jos en edes sanoisi tervehdystä. En ole ennenkään sanonut, joten miksi sanoisin nyt. Ei irrottauduta tavoistamme pois. Eikös se vain ole niin, että ihmiset aina juuttuvat tapoihinsa. Tavat tuovat turvaa meille, ei tarvitse tehdä mitään uhkarohkeaa. Jos jäätelökioskilla on aina ottanut suklaajäätelöä, ei sitä yhtäkkiä voikkaan ottaa sitä uutusjätskiä jota telkkarista on mainostettu jo viisisataa kertaa. Koska entä jos ei tykkääkään siitä jäätelöstä ? Sittenhän meni aivan turhaan rahaa eikä saanut sitä tuttua ja turvallista makunautintoa, joka on koettu jo liian monta kertaa, mutta ikinä siitä ei saa kyllikseen. Jos on aina kirjastossa lainannut vain hyvältä kuulostavia kirjoja eikä ikinä viitsi ottaa sitä fantasia kirjaa, joka ei kiinnosta pätkääkään. Sehän on ihan turhaa lukea kirja, joka ei kiinnosta. Mutta oletko ikinä lukenut sen tyyppistä kirjaa ? Jos olet, okei, jätä kirja hyllyyn. Mutta jos et, mikset koittaisi uusia asioita ? Ihmiset minun mielestäni turvautuvat tapoihinsa liikaa, ihan kynsin ja hampain he pysyvät kannoissaan, koska näin on tehty aina, joten tästä asiasta ei poiketa. Jos uskallat kokeilla asioita, peukkuja sinulle !

Mutta kyllä tavat ovat hyväksikin, jos on tapahtunut jotain dramaattista. Jotain elämää mullistavaa, niin on hyvä turvautua tapoihin. Tavat antaa turvaa siinä kohtaa oikeassa mielessä, ne kertovat, että on muutakin elämää kuin se elämänkäänne, jota ihminen miettii. Olen huomannut, että se auttaa oikeasti. Jos on tapahtunut jotain, niin olen ollut tyytyväinen, että pystyn menemään kouluun ja keskittyä vain englannin sanoihin. Mutta jos on tapahtunut jotain todella dramaattista, silloin ei kannata turvautua tapoihin ja tukahduttaa tunteisiin. Kyllähän sitä on pakko itkeä ja raivota, ne kuuluvat paranemiseen.

 Olen tällä viikolla itsekkin raivonnut. Tai en suoraan sanonut raivonnut, mutta olen sanonut äidille syytöksiä. Syytöksiä lapsuudestani, hänen juomisestaan. Kirjoitin kaiken tekstiviestille ja lähetin sen, nappia vain painamalla. Itkin, en tiedä miksi. Tajusin silloin, että en ole kokonaan parantunut. Minäkin padon tunteitani. Vähättelen tapahtumiani. Silloin joskus viikko sitten juttelin kavereideni kanssa tai no kahden kaverin kanssa ja he järkyttyivät lapsuudestani. Niin, en ollut aiemmin miettinyt sitä. Tajusin, että olen pitänyt sitä vain sisälläni. Mietin nyt tosissaan sitä, että haluaisinko terapiaan. Se voisi tosissaan auttaa minua. Voisin oikeastaan aloittaa sen, kyllä minä varmaan siihen pystyisin. Niin sinä iltana kun lähetin sen viestin, minä myös juoksin ohjaajan perään kun hän oli lähtemässä töistä. Minä olin itkenyt koko illan huoneessani ja halusin purkaa tunteeni jollekkin. Ohjaajat olivat kyselleet sinä iltana mikä minulla oli, mutta en halunnut kertoa. Mutta sillä hetkellä, kun tajusin ohjaajan sulkevan oven, ohjaajan, jolle voisin kertoa tunteistani. Katsoin ikkunasta ja näin hänen tekevän vielä jotain autossaan. Itkin ja mietin kuumeisesti. Menenkö vielä, viitsinkö. Niinpä juoksin villasukillani talvisen ja lumisen pihan poikki autoa kohti, joka jo peruutti. Hypin ikkunan edessä ja hän pysäytti auton.

Villasukat märkinä hyppäsin hänen etupenkilleen melkein liiskaten hänen levynsä. En tiennyt mitä sanoa, joten kysyin vain tyhmänä, että milloin hän tulee seuraavan kerran töihin. Hän vastasi kysymykseen ja me olimme hetken hiljaa, kunnes purskahdin itkuun. Sanoin asian, jota en ollut sanonut kellekkään. Menimme sisälle ja vuodatin kaiken hänelle. Hän kuunteli ja neuvoi, halasi minua ja hän oli ymmärtäväinen. Hän oli todella mahtava ihminen. En olisi ikinä uskonut, että olisin voinut purkautua hänelle niin. Ei se johtunut siitä, että hän oli eri sukupuolta. Se ei vain tuntunut joskus järkevältä. Mutta silloin olin erityisen helpottunut siitä, että sain kertoa kaiken. Nukkumaan mennessäni, olin vain niin onnellinen. Olisin seuraavana päivänä saanut jäädä laitokseen, ei olisi tarvinnut mennä kouluun. Mutta minä halusin mennä, ja hyvä niin.