Tulen ovesta sisään ja huomaan pöydän ääressä äitini. Hän taputtelee taikinaa ja kertoo, että on tekemässä pizzaa, pannukakkua ja rahkaa. Katson häntä yllättyneenä. Menen keittiöön ja tiskivuoro on myöskin kadonnut. Katson puhdasta tiskiallasta ja pudistan päätäni. Mikä energianpurkaus yhtäkkiä. Menen auttamaan äitiäni ja hymyilen. Taas kerran näen pilkahduksen hänestä, oikeasta ja aidosta. Tiedän, että hän pystyy parantumaan. Sillä hetkellä en muistele hänen huonoja hetkiään. En sängyssä makaamista päivisin, loputtomien tölkkien avaamista tai hänen yrittämistään päästään henkestän. Sillä joka päivä näen enemmän hänen parantuvan tavalla tai toisella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti