Hetken aikaa se vain sattuu

Anteeksi etten ole kirjoittanut. Minulle tuli konekielto, kun jäin kiinni siitä asiasta josta puhuin viime postauksesta.
Mutta nyt en pysty kirjoittamaan paljoa, mieleni on ollut vähän maassa. Olen eronnut. Jätin poikaystäväni ja siitä tuli huutotappelu. En kerro enempää. En pysty. Voitte vain uskoa kuinka paljon se sattui. Kirjoitan sitten kun pystyn.

Jos hyppään, osaanko lentää

Hyvin menee, oli aika outoa palata laitokseen syysloman jälkeen. Olisin ekaksi halunnut vain juosta karkuun, kun näin laitoksen valkoisen ulko-oven, mutta en silti juossut. Olen nyt taas tottunut tähän laitokseen rytmiin. Mutta onhan sitä vähän huolen aiheitakin ollut, olen jäänyt yhdestä asiasta kiinni ja nyt mietitään miten jatketaan asiassa eteenpäin. Minulta tultiin ensin kysymään, että olenko tälläistä tehnyt. Ohjaajat olivat siis kuulleet huhuja, laitoksessa kaikki asiat leviää aika nopeasti.. Kielsin ensin kaiken kiiväästi ja pudistin vain päätäni. Oma ohjaajani korosti rehellisyyden hyviä puolia ja sanoi, että jos nyt valehtelisin aivan kirkkailla silmillä ja myöhemmin selviäisi, että olen valehdellut niin siitä asiasta hän olisi hyvin pettynyt ja luottamusta lähtisi heti kuin tuhkaa tuulen. Mietin tätä huoneessani kymmenen minuuttia ja keksin kirjoittaa lapun, jossa myönsin tekoni. Vein sen toimistoon ja oma ohjaajani oli vähän tyytyväisempi, että myönsin asian. Tietenkin hän oli pettynyt, että olin tehnyt jotain kielettyä. Olen yleensä se järkevä ja fiksu, joten pienetkin töppäykset tuntuvat minusta kamalilta. Haluan pitää luottamuksen. Nyt kaikki luulevat, että pidän luottamuksen sen takia, koska olen niin kiltti ja en uskalla tehdä mitään. Mutta ajatelkaa asiaa tältä kantilta, jos menetätte luottamuksen ette pääse lomille, ette kavereita tapaamaan, ette välttämättä edes lenkille. Sinua epäillään joka asiasta ja kun muut nuoret lähtevät ohjaajien kanssa vaikka uimahalliin, niin sinä et pääse mukaan. Et saisi mennä tietokoneelle, puhelin voitaisiin ottaa pois. Elämä olisi yhtä helvettiä. Joten sen takia yritän pitää  itseni fiksuna, että ohjaajat voivat luottaa minuun.

Olen pahoillani, en voi enää kirjoittaa. Puolen tunnin konevuoroni on päättymässä, seuraava odottaa jo vuoroaan.

Kun olet murheellinen, katso sydämmeesi ja huomaat että itket sitä mikä on tuottanut iloa.

Aluksi haluan hehkuttaa uudesta lävistyksestäni. Niin, minähän halusin ensin sen tonguewebin eli kielen alle olevaan jänteeseen. Mutta valitettavasti minulla se oli liian pieni, joten otin smileyn. Olen silti ihan tyytyväinen, ehkä ensin vähän ärsytti, mutta kyllä tämäkin kelpaa.

Olen nyt hengaillut syyslomalla kavereiden kanssa ja kuluttanut aikaani turhilla asioilla. Tänäänkin en ole tehnyt mitään järkevää. Leiponut, lukenut kirjan loppuun ja siihen se sitten loppuikin. Mutta en tunne siitä huonoa omatuntoa, kyllähän välillä pitää rentoutua. Mutta mun huonosti nukutut yöunet, herkuttelut ja tietokoneelle oleminen alkaa tuntua jo. Pääkipu on järkyttävä välillä, väsyttää liikaa ja herkut näyttää oksettavilta. En taida ikinä oppia miten kannattaa toimia lomalla. Mutta mulla on ollut onneksi melkein koko ajan hyvä olo. En ole ahdistunut melkein mistään, mutta nyt kun ajattelee maanantain laitokseen palaamista olo tuntuu heti pettyneeltä. Niin pian taasko mun pitää palata sinne kidutukseen. Enkö voisi pysyä kotona vielä kauempaa ? Vastauksen kyllä tiedän itsekkin. Laitokseen palaaminen kotilomilta on aina niin surullista. Tekisi mieli vain jäädä jonnekkin nurkaan kyhjöttämään ja näyttää keskaria laitoksen ohjaajille. Mutta ei, kilttinä tyttönä pitää vilkuttaa kodille ja mennä taas paikkaan, jossa asut, mutta mikä ei ole sinun kotisi. Vaikka olen ollut siellä jo puolitoista vuotta, en vieläkään sano sitä kodiksi. Kyllä se on mukava paikka, mutta ei varmaan kodin arvoinen. 

Olen kyllä tehnyt siitä koko ajan minun tyylisempää, kuten noista julisteista voi havaita. Koko huoneeni on siis täytetty julisteilla. Kaikki seinät ja koko katto. Lattialle en ihan viitsinyt pistää. 

Mutta nyt kun mä ajattelen sinne paluuta, mua rupeaa heti ahdistamaan. Kyyneleet alkaa tulla ja olo ei tunnu enää niin hyvältä kuin äsken. Miksi minun pitikään ajatella sitä paikkaa jo nyt, vaikka menen sinne vasta maanantaina. Minut pakotetaan paikkaan, jonne en halua. Miten ystävällisestä. Kyllä minä ymmärrän, että elämässä pitää kohdata vastoinkäymisiä, mutta minusta tuntuu, että laitoksessa oleminen alkaisi jo riittää minulle. Siellä on joskus hauskaa ja mukavaa, mutta silti se ei voi korvata kotia. Ei milloinkaan. Jos joku yrittää sitä, voin sanoa suoraan, että vittuunnun hänelle. Vaikka hän yrittäisi olla ystävällinen siinä asiassa, minä en silti halua ajatella laitosta kotina. Koti on koti ja laitos on laitos. Sillä selvä. 

Ihminen on henkisesti täysikasvuinen                                                 vasta sinä päivänä, jolloin hän                                                   lakkaa uskomasta, että hänen                                                   pitää kysyä muilta, mitä mieltä                          hän saa olla.

Elämä on sitä, että juoksee kovempaa

Muutokset elämässä ovat välillä aika hankalia. Mutta ovatko ne hankalia sen takia, koska me ajattelemme niiden olevan vaikeita ? Voisiko hankalan asian muuttaa helposti ajattelun tavalla. Ajattelisi aina, että tämä muutos tekee minulle hyvää. Jos esim muuttaa vanhasta ja tutusta kodista toiseen paikkaan, jonne ei haluaisi muuttaa niin voisi ajatella, että : vaihtelu virkistää, elämä ei ole mitään ilman koettelemuksia, voin tutustua uusiin paikkoihin, ei kannata ikinä jämähtää vain yhteen paikkaan. Ihan sama mitä ajattelee, kunhan siitä vain tulee myönteisemmäksi sitä taloa kohtaan. Toki joidenkin asioiden on pakko olla hankalia, ei elämästä muuten oppisi mitään. Jos läheinen menehtyy, ei siitä yleensä löydä mitään positiivista. Mutta pitäisikö siitä löytää ? Ei varmaan. Tuntuisi ehkä tyhmältä ajatella niin, mutta toisaalta siitä selviäisi varmaan paremmin jos olisi myönteinen. En kyllä tiedä miltä tuntuu menettää läheinen ihminen. Olen menettenyt vain isoisoäidin, jota en edes tuntenut. Hänen hautajaisissaankin oli vähän outoa, piti surea ihmistä jota en edes tuntenut. Siksi minä vain katselin muiden surullisten ihmisten naamoja ja söin kakkua. Tai en edes muista söinkö kakkua. Olin viisivuotias silloin. Kuvista päätellen olen vain seisonut syrjässä huivi päässä.

Sitten joskus kun minäkin kuolen, onkohan minun lapsenlapsenlapseni syrjässä miettimässä, että kukakohan minä olin. Olisikohan hän halunnut tutustua minuun vai ajattelekoohan hän vain että milloin hautajaiset loppuu, että pääsisi jo kotiin juomaan kaakaota ja katsomaan lastenohjelmia. Minä ajattelin juuri silloin tuota viimeistä vaihtoehtoa. Olin ehkä pikkasen pinnallinen, mutta mitä muuta viisi vuotiaalta voi edes toivoa. Olin silloin vielä lapsi, joka itki sitä jos tärkein lelu katosi tai sitä ettei kerinnyt kotiin suosikkiohjelmani aikaan. 

Olin eilen kirjastossa ja lainasin kirjan nimeltä TAHDON. Luin sen kahdessa pötkössä. Se oli ihana kirja ja rakastuin totaalisesti siinä olevaan päähenkilöön Jusa poikaan. Hän oli tavallaan syvällinen, mutta silti ihanan huumorintajuinen ja piti puoliaan tärkeissä asioissa. Hän oli hyvin ihana ja minusta tuntui pahalta, kun en ole itse tutustunut sellaiseen ihmiseen. Toivon, että sellaisia ihmisiä olisi edes olemassa. Tai sitten olen niin sinisilmäinen ja en näe sellaisia ihmisiä, vaikka niitä olisikin lähelläni. Mutta eikö sen tunne jos sellainen hyvin karismaattinen ja ihana ihminen on lähellä ? Kirjoitan tähän pienen kohdan kirjasta :

Sinä kysyit minulta, mitä minä tahdon. Tai et sinä kysynyt, mutta minä luin sen sinun silmistäsi. En osannut vastata, koska minä tahdon kaiken.
Kaikkea ei voi saada, mutta tahtoa on silti lupa. Minä tahdon rakkautesi, vaikka tietäisinkin etten sitä saa.
Tiedänhän minä, ymmärrän ja hyväksyn, mutta tahdon tahtoa. Uudet asiat kutsuvat sinua kuin syksy muuttolintuja. Eikä lintu voisi lentää jos sen siivessä roikkuu kivi. 

Rakastan siis kirjoja, jos joku ei sattunut tietämään sitä asiaa minusta. Se on niin ihanaa, kun saat ajatella asioita erillaisten ihmisen näkökulmasta. Kirjat tuottavat minulle hyvin paljon ajatuksia ja ilman ajatuksia ei voi elää. Joten minun mielestäni on mukavempi ajatella jotain oikeasti järkevää ja tärkeää, kuin jotain turhanpäivästä. En kyllä haluaisi sanoa, että jotkut ajatukset olisivat turhanpäiväisiä, mutta sanoin sen jo. Kyllähän minä voisin sen vielä kumittaa, mutta minkä takia. Se on minun näkökantani. En silti halua, että luulette minun ajattelevan itseäni hyvin syvällisenä ihmisenä, joka muka tietää kaikesta kaiken ja ei ole ikinä pinnallinen. Sillä minä voin myöntää, että minä olen välillä pinnallinen, teen asioita joita ei saisi ja käyttäydyn holttittomasti. Mutta minä vain yritän välillä ymmärtää maailman menoa, vaikka uskon etten sitä välttämättä edes ikinä ymmärrä. 

Kun yksi onnen ovi sulkeutuu, toinen aukeaa.
Me vain tuijotamme niin kauan sulkeutuvaa,
ettemme näe sitä toista, joka on meille auennut.

Miksi naiset rakastuu renttuihin ?

Kaikki on hyvin ja olen hengissä. Lisäilen tähän muutaman kuvan ja teen postauksen huomenna ! 

Tiesittekös muuten että pihalla on jäätävän kylmä ? Tai ehkä se johtuu huonosta vaatetuksesta... En voi olla  varma. Mutta taidan sipsuttaa unten maille ihan juuri, nukkumatti venailee irvistellen mua jo tuolla sängyssä.

Molemmat tietää, ettei meidän maailmat kohtaa

Sulla pitäisi olla hyvä olla. Eikö niin ? On saanut mahtavan ihmisen, se kunnioittaa sua ja ei halua sulle mitään pahaa. Pussaa poskelle ja kertoo kuinka arvokas sä oot. Antaa takkinsa sulle, kun on kylmä. Katsoo sua silmiin ja hymyilee, hän kehuu sinua. Kuolisi mielummin, kuin menettäisi sinut. Silti sulla on tyhjä olo, tuntuu ettei tästä tuu mitään. Mutta miksi, miksi ihmeessä sä et halua niin hyvää ihmistä ? Sun pitäis olla onnellinen.

Ehkä mä olen niin vähä älyinen ja en ymmärrä, keihin ihmisiin mun pitäisi tutustua. Tai sitten mun vain pitäisi myöntää, että mä haluan itselleni erillaisen ihmisen. Mä en halua häntä, mun pitäisi sanoa. Mutta mä en pysty siihen. En mä niin halua sanoa, koska mä haluan sen silti. Tai en halua. Oikeasti mä en tiedä. Mä vihaan päätöksiä. Voisko ne skipata ? No sitten ei kyllä oppisi mitään elämästä..

Monta kertaa viikossa

Meidän täytyy suudella

Ettet sinä sekoa

Ja väitä etten rakasta

Mä joskus pelkään, että mä päätän asioissa väärin. Se voi olla ihan pienekin päätös, mutta mä pelkään silti tekeväni joskus väärin. Sä oot vaikka ostamassa jäätelöä ja sä mietit, että otaksä sen tutun ja turvallisen suklaajätskin jota sä oot syönyt jo kolme vuotta putkeen vai maistaisiksä tuota uutta salmiakkivadelmaomenavaahtokarkkikarviainen jätskiä. Jos sä otat sitä vanhaa tuttua jäätelöä, sä saat sen hyvän makunautinnot, mutta jää harmittamaan kun sä et uskaltanut maistaa mitään uutta. Sitten taas jos sä ostat sitä uutuusjätskiä, se on kumminkin hirveän pahaa ja sun rahat meni hukkaan. Mutta onneksi nämä päätökset eivät ole niin tärkeitä eivätkä ne vaikuta elämään. Olen kyllä ruvennut miettimään enemmän vain, että mun pitää kokeilla kaikkea uutta, koska ikinä ei voi tietää milloin kuolee.. Niin surullista ajatella sillä lailla. Mikseivät kaikki saisi 100 vuotta elämää ja sitten vasta kuolisi ? Ehkä kuolemisen tuska silti kuuluu elämään..

Oon tarkkaillut jo kauan aikaa itseäni:

Mä tunnen, että en oo niin läsnä

Kuin tälläisissä tilanteissa vaaditaan

Mene edeltä, kyllä se jää kantaa

Fiilis aika hyvä ja ajatukset on suurinpiirtein järjestyksessä onneksi. Paitsi mä oon kyllä miettinyt elämän tarkoitusta tässä muutamina päivinä, mutta en vielä viitsi kertoa ajatuksiani asiasta. Mutta mä mietin tässä yksi päivä, että miksi kaikilla tuntuu olevan niin vaikeaa kertoa elämästään uusille kavereille. Mä rupesin miettimään tätä asiaa ja mulla ei oo hirveästi tälläistä ongelmaa. Mä pystyn luottamaan muutamaan hyvään ystävään ja olen tyytyväinen siihen. Sitten mä leikin taas ajatusleikkiä (jos tätä ei oliskaan ja tää tulis tilalle) niin mä kuvittelin pois mun kaikki tutut ystävät pois ja ajattelin olevani ihan yksin. Ilman ketään kaveria. Se kuulosti rajulta ja mä sitten mietin, että olisko vaikeaa tutustua uusiin ihmisiin. Vaikka se on kyllä ihan itsestä kiinni, jotkut juttelee paljon tuntemattomille ja toisilta ei pääse edes pihaustakaan. Mä en varmaan olisi se hirveän sosiaalinen, uskoisin. Jos mulla on kaverit vieressä, mä pystyn mennä juttelemaan ihan tuntemattomille  melkein mistä vaan, mutta jos mä olen yksin tuntuu ettei pokka ihan riitä. Mä oon kyllä rohkaistunut niin paljon, että kyllä se luonnistuu aika hyvin jo yksinkin. Mutta mä mietin, että mitäköhän ne yksinäiset ilman kavereita olevat ihmiset ajattelevat ihmisistä, joilla on paljon kavereita ympärillä. Ovatko he kateellisia, koska heillä ole kavereita ja he haluaisivat. Vai ovatko he suuttuneita, koska muut eivät ota heitä huomioon. Vai tuntuuko heistä surulliselta yksin. Ovatko he luovuttaneet ja tyytyneet kohtaloonsa vai haluaisivatko he muutosta, mutta eivät uskalla tehdä sitä ? 

Kun mä välillä istun sohvalla koulussa ja nauran kavereiden kanssa, mulle tulee välillä paha olo kun mä näen yhden yksinäisen tytön kävelevän ohi. Mä tiedän, että se on yksinäinen koska mä näen sen monta kertaa koulussa ja se on joka kerta yksin. Se on vaan hiljaa ja kävelee ohi. Vilkuilee ympärilleen ja miettii varmaan, minne hän menisi ilman että kukaan huomaisi hänen yksinäisyytensä. Se on mun mielestä niin ihme juttu, että jotkut ihmiset eivät pysty olemaan yksin missään. Se ei kyllä liity tähän aiheeseen, mutta haluan silti siitäkin kirjoittaa. Jotkut tarvitsevat aina jonkun tuekseen, kun he menevät jonnekkin. Tiedättekö te mitä minä tarkoitan ? En pistä nyt tähän esimerkkejä esim minne he pyytävät, koska jokaisella ihmisellä on vähän erillaiset asiat siinä suhteessa. Mä pystyn menemään yleensä yksin kaikkialle ja tunnen oloni hyväksi. Ehkä mä vaan kestän paremmin yksinäisyyttä. En tiedä. En osaa sanoa. Mutta minä kyllä nautin ajasta jonka saan viettää yksin, sillä välillä tuntuu ettei sellasta aikaa ole yhtään. 

Toiset päivät ovat parempia kuin toiset
Kyllä sen ymmärrät
Kovin paljon on myös itsestäs kiinni, miten
Tämänkin kuvan värität

Jäit paljosta paitsi, pystytkö paikkaamaan niitä ?

Mä sain nyt tälläisen haasteeen Maijalta ja mä toivon todella että tajusin tämän edes oikein ! 

11 kysymystä haastetuille

♥ Mikä on unelma-ammattisi? - Sosiaalityöntekijä tai joku laitoksen työntekijä. Jotakin kumminkin jossa työskennellään nuorten kanssa

♥ Mitä puhelinta käytät? - Tollasta Nokian kosketusnäyttöä, joka on aika perus ilman mtn hienoja facebook hömpötyksiä

♥ Lempivaatteesi? - Mun ihanat revityt farkut, jossa on jotain maalinroiskeita ! Rakastan niitä vieläkin, vaikka ne on vähän revinnyt ja oon joutunut paikkailemaan niitä. 

♥ Keskiarvosi koulussa? - Tais olla joku 8.4

♥ Mikä on kallein asia mitä omistat? - Läheiset ihmiset jos se on kallein asia henkisesti, mutta jos ihan raha rahana niin varmaan läppäri.

♥ 5 asiaa, mitä arvostat itsessäsi - Olen ajattelevainen, yritän ymmärtää ihmisiä, en tuomitse tuntemattomia, yritän olla mahdollisimman positiivinen & olen suhteellisen tyytyväinen ulkonäkööni.

♥ Omakotitalo,rivitalo,paritalo,kerrostalo vai erillistalo? - Kerrostalo. Niissä on sitä jotakin. + paljon turvallisempaa ajatella että siellä seinän takana on joku ihminen. 

♥ Mitä harrastat? - Harrastan tällä hetkellä show tanssia ja elämän menon mietiskelyä.

♥ Onko jokin asia/tavara sellainen, mistä et voisi koskaan luopua? - Hmm.. Tää on vaikea. Mutta uskon että kaikki päiväkirjani ovat minulle niin tärkeitä, etten halua luopua niistä, koska niissä on niin paljon ajatuksiani. 

♥ Mikä on ensimmäinen muisto elämässäsi? - Ensimmäinen muisto on niin sattuva, etten halua jakaa sitä täällä.

♥ Kuinka pitkä olet? - Olen 167,5 cm eli suht perus.

Konevuoron kello tikittää niin nopeasti eteenpäin, etten huomaakkaan. Toivon, että pian saan taas kertoa teille ajatuksiani. Ajatelkaa vaikka jäätelöä vesisateessa, sitä teimme juuri kaverini kanssa. Kun hän sanoi tuon lauseen, ajattelin sitä hyvin kauan. Se kuulosti niin hullunkuriselta jotenkin.