Kun on niin helvetin vaikee luottaa pelkkiin totuudenrippeisiin

Mulla on tällä hetkellä ongelmia, joita mä en kyllä yleensä kohtaa elämässäni. Sen takia mä oon ollut itseni mielestä jotenkin ehkä hajamielisempi ja haukkunut ihmisiä, jotka eivät ole tehneet mitään väärää. Mutta mun ongelma on aika suuri tai ainakin itseni mielestä hirveän suuri, koska se täyttää melkein kaikki ajatukseni. Tutustuin ihmiseen, oli mukavaa. Hän piti minuun enemmän yhteyttä ja minä valehtelin hänelle kaikenlaista,  sen takia, koska en halunnut hänen ottavan yhteyttä. Hän ei tajunnut minun valehtelevan, joten hän jatkoi yhteydenpitoa. Hän kysyi minulta, että voihan hän olla turvallisella mielellä kanssani, etten minä valehtele. Sanoin hänelle ääni väristen, etten minä valehtele. Tiesin, että teen väärin, mutta minun oli pakko valehdella hänelle, että minulla on paljon menoja, tykkään hänestä ja kaikkea muuta soopaa, koska minä olin valehdellut aluksi, joten enhän minä voi yhtäkkiä muuttaa mieltäni. Mieleni tuli koko ajan huonommaksi, kun tajusin että minä satutan häntä koko ajan. Kaikki varmasti tietävät miltä tuska tuntuu, se tulee niin syvältä ja valtaa koko kehon. Minä itkin ja löin luuria korvaan. Haukuin itseäni huonoksi ihmiseksi, koska minä satutin vain häntä. Sitten tajusin, että minun on pakko kertoa totuus. Kerroin hänelle, että en ole varma tästä suhteesta ja kerroin hänelle ajatuksiani. Hän ensiksi suuttui, sen minä ymmärrän hyvin. Mutta sen jälkeen saimme sovittua ja nyt etenemme rauhallisesti. Se sai minut jotenkin taas tajuamaan asioita.

Miksi ihmiset tekevät asioita, jotka tietävät vääriksi. Vaikka sitä tietää miten pitäisi toimia, niin miksi sitä toimii päinvaistoin ? Pitääkö jokaisen ihmisen kokeilla rajojaan ja tietää, mitä tapahtuu jos toimii toisella tavalla. Vai haluaako sitä mielistellä ihmisiä ja ei uskalla kertoa oikeaa mielipidettään. Jos joku heittää roskan maahan, tekeekö ihminen, joka on vannoutunut siivoamaan maailmaan, heittääkö hänkin roskan maahan, jos ihminen joka ensin sen teki olisi hänen suurin rakkautensa ? Mutta miksi ihminen rakastaisi toista ihmistä, joka ei ole edes samanlainen kuin hän itse. Tai jos he eivät tiedä, mitä rakkaus on, mutta he luulevat tietävänsä. 

Mietinköhän mä ihan turhia. Mitä mä teen sitten, jos mä saisin noihin kaikkiin vastaukset ? Pitäiskö mun olla vaan tuolla pihalla juomassa limsaaa ja nauraa jätkille, jotka rikkovat ikkunoita. Ihastua johonkin heistä ja suudella hänen kanssaan. Sen jälkeen mielistellä häntä ja kehua kaikille, kuinka ihana hän on. Vaikka oikeasti sinustusta vähän tuntuu, ettei hän ymmärrä sinua. Mutta eihän pojat ymmärrä tyttöjä, tätä se rakkaus silti on. Poika leikkii kanssasi ja sitten kun jättää sinut, sinä teet angsti blogin ja itket silmät päästäsi. Sanot, että kukaan ei ymmärrä sinua ja ajaudut viiltelyyn ja poltteluun. Sitten olet siiderin kanssa pihalla ja naurat taas jätkille, jotka ovat oikeasti tyhmimmästä päästä. Sitten se taas alkaa. 

En siis tarkoita, että tuo olisi väärä tapa elää. Kaikki saavat elää miten haluavat, ei se hirveästi mun elämää hetkauta. Mutta musta tuntuisi tyhmältä elää noin, ilman että ajattelee yhtään elämän kysymyksiä, joihin ei voi saada vastauksia. Mutta mä olen tälläinen, ihminen joka ajattelee välillä syvällisiä ja sitten taas ei ajattele mitään ja tekee tyhmyyksiä. Nauraa turhille jutuille ja itkee tuskalle. Välillä tuntee itsensä niin itsevarmaksi ja välillä vain tyhjäksi. Mutta kaikissa mun vastoinkäymisissä, mä ajattelen. Mä ajattelen niin paljon, että välillä mä en pysty keskittymään johonkin. Mutta mä olen tyytyväinen siihen että mä ajattelen. Mä en selviäisi ilman sitä, mun on pakko selvittää mun ajatukset. Kirjoittamalla mä yleensä ne selvitän.