Me antaisimme toisillemme hiljaisuuteen syyn

Mulla on ihan hyvä olo. Tai ei oikeastaan. Tai en ole varma. Mä olen tekemässä taas elämässäni virhettä, mutta silti mä vain meen eteenpäin sitä kohti enkä aio perääntyä. Vielä mä voisin juosta sitä karkuun ja kääntää sille selkäni, mutta en mä halua. Ihmiset on kyllä joskus niin heikkoja. Tai, jotkut eivät ole niin hirveän. Mutta kaikilla on varmaan eri asiat, mitä he pitävät heikkoutena. Laihdutuskuurilla pizza palan syöminen, huonon parisuhteen jatkaminen vain hellyyden takia, ison salaisuuden paljastaminen, asioiden unohtaminen. Mä pidän aina välillä itseäni heikkona, mutta en mä halua syyllistää itseäni hirveästi kaikista asioista. Joillekkin asioille ei voi itse edes mitään.

 

Mä tässä yhtenä päivänä mietin, ketkä ihmiset on mun mielestä vahvoja. Onko vahvuutta se, että ei muserru pahoista asioista vai onko se vahvuutta, että myöntää musertuneensa, kun paha asia on tapahtunut ? Ajatellaanpa vaikka jotakin ihmistä, joka on surullisesti raiskattu. Sehän on niin kamalaa, siinä ei ole yhtäkään hyvää puolta. Niin kumpi on sitten vahvempaa, että tämä ihminen kertoo asiasta, suree vähän, mutta ei anna koko elämänsä mennä pilalle siitä vai se, että tyttö kertoo tästä asiasta ja masentuu täysin, mutta kertoo jollekkin luottavaiselle henkilölle tästä, että maailma on mennyt pilalle. Mun mielestä toi riippuu ihan ihmisen luonteesta. Kai noi molemmat on vahvoja on vahvoja omalla tavallaan. Mutta toivottavasti kukaan ei nyt luule, että mä pidän raiskausta helppona asiana, niin helppona että mä voisin siitä kirjoittaa ihan tuosta vaan. Mä nytkin mietin pitkään, että viittinkö mä kirjoittaa siitä, toivon että kukaan ei loukkaannu. Se on kauhea asia, mutta ei sitä pakoon pääse. Se vallitsee vieläkin yhteiskunnassamme.