Elämä on sitä, että juoksee kovempaa

Muutokset elämässä ovat välillä aika hankalia. Mutta ovatko ne hankalia sen takia, koska me ajattelemme niiden olevan vaikeita ? Voisiko hankalan asian muuttaa helposti ajattelun tavalla. Ajattelisi aina, että tämä muutos tekee minulle hyvää. Jos esim muuttaa vanhasta ja tutusta kodista toiseen paikkaan, jonne ei haluaisi muuttaa niin voisi ajatella, että : vaihtelu virkistää, elämä ei ole mitään ilman koettelemuksia, voin tutustua uusiin paikkoihin, ei kannata ikinä jämähtää vain yhteen paikkaan. Ihan sama mitä ajattelee, kunhan siitä vain tulee myönteisemmäksi sitä taloa kohtaan. Toki joidenkin asioiden on pakko olla hankalia, ei elämästä muuten oppisi mitään. Jos läheinen menehtyy, ei siitä yleensä löydä mitään positiivista. Mutta pitäisikö siitä löytää ? Ei varmaan. Tuntuisi ehkä tyhmältä ajatella niin, mutta toisaalta siitä selviäisi varmaan paremmin jos olisi myönteinen. En kyllä tiedä miltä tuntuu menettää läheinen ihminen. Olen menettenyt vain isoisoäidin, jota en edes tuntenut. Hänen hautajaisissaankin oli vähän outoa, piti surea ihmistä jota en edes tuntenut. Siksi minä vain katselin muiden surullisten ihmisten naamoja ja söin kakkua. Tai en edes muista söinkö kakkua. Olin viisivuotias silloin. Kuvista päätellen olen vain seisonut syrjässä huivi päässä.

Sitten joskus kun minäkin kuolen, onkohan minun lapsenlapsenlapseni syrjässä miettimässä, että kukakohan minä olin. Olisikohan hän halunnut tutustua minuun vai ajattelekoohan hän vain että milloin hautajaiset loppuu, että pääsisi jo kotiin juomaan kaakaota ja katsomaan lastenohjelmia. Minä ajattelin juuri silloin tuota viimeistä vaihtoehtoa. Olin ehkä pikkasen pinnallinen, mutta mitä muuta viisi vuotiaalta voi edes toivoa. Olin silloin vielä lapsi, joka itki sitä jos tärkein lelu katosi tai sitä ettei kerinnyt kotiin suosikkiohjelmani aikaan. 

Olin eilen kirjastossa ja lainasin kirjan nimeltä TAHDON. Luin sen kahdessa pötkössä. Se oli ihana kirja ja rakastuin totaalisesti siinä olevaan päähenkilöön Jusa poikaan. Hän oli tavallaan syvällinen, mutta silti ihanan huumorintajuinen ja piti puoliaan tärkeissä asioissa. Hän oli hyvin ihana ja minusta tuntui pahalta, kun en ole itse tutustunut sellaiseen ihmiseen. Toivon, että sellaisia ihmisiä olisi edes olemassa. Tai sitten olen niin sinisilmäinen ja en näe sellaisia ihmisiä, vaikka niitä olisikin lähelläni. Mutta eikö sen tunne jos sellainen hyvin karismaattinen ja ihana ihminen on lähellä ? Kirjoitan tähän pienen kohdan kirjasta :

Sinä kysyit minulta, mitä minä tahdon. Tai et sinä kysynyt, mutta minä luin sen sinun silmistäsi. En osannut vastata, koska minä tahdon kaiken.
Kaikkea ei voi saada, mutta tahtoa on silti lupa. Minä tahdon rakkautesi, vaikka tietäisinkin etten sitä saa.
Tiedänhän minä, ymmärrän ja hyväksyn, mutta tahdon tahtoa. Uudet asiat kutsuvat sinua kuin syksy muuttolintuja. Eikä lintu voisi lentää jos sen siivessä roikkuu kivi. 

Rakastan siis kirjoja, jos joku ei sattunut tietämään sitä asiaa minusta. Se on niin ihanaa, kun saat ajatella asioita erillaisten ihmisen näkökulmasta. Kirjat tuottavat minulle hyvin paljon ajatuksia ja ilman ajatuksia ei voi elää. Joten minun mielestäni on mukavempi ajatella jotain oikeasti järkevää ja tärkeää, kuin jotain turhanpäivästä. En kyllä haluaisi sanoa, että jotkut ajatukset olisivat turhanpäiväisiä, mutta sanoin sen jo. Kyllähän minä voisin sen vielä kumittaa, mutta minkä takia. Se on minun näkökantani. En silti halua, että luulette minun ajattelevan itseäni hyvin syvällisenä ihmisenä, joka muka tietää kaikesta kaiken ja ei ole ikinä pinnallinen. Sillä minä voin myöntää, että minä olen välillä pinnallinen, teen asioita joita ei saisi ja käyttäydyn holttittomasti. Mutta minä vain yritän välillä ymmärtää maailman menoa, vaikka uskon etten sitä välttämättä edes ikinä ymmärrä. 

Kun yksi onnen ovi sulkeutuu, toinen aukeaa.
Me vain tuijotamme niin kauan sulkeutuvaa,
ettemme näe sitä toista, joka on meille auennut.