Kirjoitin tänään koulussa kirjoitelman seurustelusuhteen huonoista puolista ja rupesin miettimään omia suhteitani. Tällä kertaa en jaksanut miettiä toisen osapuolen virheitä, ( nehän on puhuttu jo läpi monet kerrat kavereiden kanssa ) vaan mietinkin itseäni. Tietenkin asiaa on jo monta kertaa aikaisemmin yksin pohdiskellut, ja toki muidenkin kanssa, mutta ei niin paljoa. Huonettani siivottessani tajusin yhden asian, josta monet valittivat. En välttämättänyt antanut riittävästi läheisyyttä. Mietin heidän lausettaan ja tajusin sen olevan täysin totta. En välttämättä kaipaa hänen lähelleen jokaisella hetkellä. Haluan omaa tilaa, ja paljon. Sitä vain välttämättä kaikki eivät tajua valitettavasti. Minulla kestää niin kauan luottaa ihmisiin.
Vaikka läheisyys onkin erittäin tärkeää suhteessa, minä en välttämättä anna sitä tarpeeksi. Välillä se tuntuu ahdistavalta, pitääkö tuon nyt olla noin lähellä, kun katsomme telkkaria ja montako suudelmaa aiot nyt antaa, kestää. Mutta en halua antaa itsestäni kylmää kuvaa, kyllä minä läheisyydestä pidän. Mutta vain sopivissa suhteissa. En ole sitä tyyppiä, joka halailee kavereita yhtäkkiä ja roikkuu heissä kiinni jokaisella ruumiinosalla ( toki joskus voi niinkin tapahtua ). Kaverini yleensä tökkäisevät minua pienesti ja kavahdan aina kosketusta. Kaverini eivät ymmärrä reaktiotani, en kyllä minäkään. Läheisyys on välillä vain erittäin ahdistavaa, en osaa selittää asiaa sen paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti